Herbert, Develyne, Joshua
Vaikka olen taas kymmenettä kertaa tänä keväänä hirveässä räkätaudissa (ei kuumetta), eilen oli ihana päivä. Olin kummijärjestö Nakurun lasten 25-vuotisjuhlassa Hämeenlinnassa.
Järjestö hankkii Suomesta kummeja eli ”sponsoreita” nakurulaisen Arap Moin lastenkodin lasten koulunkäynnille. Tätini on ollut toiminnassa aktiivi koko tuon neljännesvuosisadan, ja siksi olen hieman seuraillut sitä. Pari vuotta sitten aloin itse maksaa yhden kenialaislapsen, Joshuan, koulunkäyntiä. Hieman olen välillä joutunut mielessäni taistelemaan kyynisyyttä vastaan. Onko tästä mitään hyötyä? Kuinka reilua on, että maksan yhden lapsen koulunkäynnin, eikö pitäisi ennemmin auttaa koko yhteisöä? Ostanko tällä vain hyvää omatuntoa ja itselleni viihdykettä?
Eilen sain vahvistusta ja eväitä toivottomuutta vastaan. Olin mykistynyt paikalla olleiden ihmisten hyvyydestä, aktiivisuudesta ja halusta auttaa. Järjestö on kouluttanut ja kasvattanut aikuisiksi 25 vuodessa yli 700 lasta (en muista tarkkaa lukua enkä löydä sitä nyt mistään). Nyttemmin uusi painopistealue on aikuistuneiden kummilasten jatko- ja ammattiinkoulutus. Silläkin puolella on menestystarinoita. Lapsista on tullut opettajia, tilintarkastajia, ompelijoita, vaikka mitä. Ja juhlassa oli mukana myös varsinainen markkinointipäällikön unelma: Herbert, entinen lastenkodin asukki ja suomalaispariskunnan sponsoroitava, joka on suorittanut kenialaisessa yliopistossa maisteritutkinnon ja tekee nyt stipendiaattina kemian väitöskirjaa Michiganissa. Hän oli hymyileväinen, sanavalmis, fiksu nuori mies, joka sanoi puheessaan juuri oikeat asiat: tärkeintä on koulutus ja lojaalius, eli että koulutetut nuoret vuorostaan auttavat ja tukevat lastenkotia, kaupunkia, maataan. Herbertillä on jo oma kummilapsi, ja hän aikoo väikkärin tehtyään palata kotimaahansa töihin.
Juhlaillallisella koin lisää mykistäviä hetkiä. Tätini järjesti tämän Herbertin viereeni istumaan, ja kävi ilmi, että Herbertin sisko on vanhempieni entinen kummilapsi Develyne. Develyne! Tuo lapsuuteni ainoa afrikkalainen, joka hymyili hampaat välkkyen, laihana ja kikkarapäisenä valokuvissa joita meille vuosittain lähetettiin. Kirjeissä hän kertoi kerta toisensa jälkeen ahkeroivansa koulussa ja olevansa kauhean kiitollinen ”perheelleen” Suomessa. Minä ajattelin häntä eksoottisena kirjekaverina ja kirjoittelin hänelle takaisin luoja ties miten idioottimaisia kirjeitä, jotka toivottavasti eivät koskaan löytäneet perille.
Nyt kuulin Herbertiltä, että Develyne on yksi menestyneistä. Hänestä tuli opettaja. Hän on nykyään naimisissa, äiti ja töissä jossakin maaseudun koulussa. Onnittelin tänään vanhempiani. He ovat muuttaneet yhden tuntemattoman ihmisen elämän täydellisesti, ja välillisesti myös monen muun. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin, he ovat luultavasti olleet merkityksellisempiä Develynelle kuin minulle, siis materiaalisessa mielessä. Minut olisi hoitanut suomalainen sosiaalitoimikin. Ja nyt, pari vuosikymmentä myöhemmin, istuin hänen veljensä vieressä kuuntelemassa heidän elämäntarinaansa. Ihan sattumalta.
Sain kyydin kotiin naisporukalta, joista yksi kertoi ostaneensa omalle kummilapselleen valmistujaislahjaksi ompelija-ammattikoulusta ompelukoneen. Sillä nuori nainen nyt elättää itsensä. Onko olemassa parempaa kehitysapua!
Tätini välitti minulle eilen myös kirjeen kummipojaltani. Joshuan käsiala ja englanti olivat kehittyneet sitten viime kerran. Hän haluaa isona lääkäriksi.