Jos ei pystyisi kävelemään

Rönsy

Olen aina hämmästellyt tapaturmaisesti halvaantuneita tai liikuntavammautuneita ihmisiä. Sitä että miten he kestävät, jaksavat ja ovat niin elämänmyönteisiä. Tietysti voi olla, että olen nähnyt vain hyvät hetket, mutta silti.

Tässä taas yksi, varsin koskettava. Kaulasta alaspäin halvaantunut 21-vuotias entinen jenkkifutaaja. Tämän Eric LeGrandin paluu kotiareenalleen marraskuussa valittiin juuri Sports Illustratedin nettiäänestyksessä vuoden 2011 sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi.

I've had low moments, but I can probably count them on one hand. My attitude is that I don't have time to be bitter and do the why-me? thing. I have to get better, and getting down doesn't help me do that. You can't change the outcome so why bother?

Minulla on kyllä teoria tästä: ihmismielessä on joku varaventtiili, joka toimii vain, kun ruumis on sairas tai vammautunut. Terve ihminen ei pystyisi samaan, pää ei kestäisi.

Kuntoutuksesta, sen pienistä edistysaskelista, saa selittämättömän kovat kiksit. Havaitsin sen itse minimaalisessa mittakaavassa, kun kuntoutin polveani eturistisideleikkauksen jälkeen. Kun ensimmäistä kertaa onnistuin nostamaan jalkaani makuulta muutaman sentin ilmaan (reisilihas ei siis alkuun totellut mitään käskyjä, jalka tuntui melkein halvaantuneelta), koin sellaista riemua, jota mikään fyysinen suoritus ei ole koskaan tuottanut. Siinä oli jotain, mitä en järjellä pysty ymmärtämään. Ehkä se varaventtiili oli silloin hieman raollaan.

Kommentit

anna mai (Ei varmistettu)

Neliraajahalvaantuneen miehen tyttärenä tuota on tavallaan hämmästellyt koko ikänsä. Toisaalta se on ollut myös arkipäivää: elämä jatkuu, vaikkei koskaan siihen entiseen voikaan palata.
(Ja olen tavannut myös niitä ihmisiä, jotka eivät ole päässeet loukkaantumisestaan "yli". Voin vakuuttaa, että se ei ole kaunista katsottavaa.)
Tärkein asia minkä isä on opettanut, on että unelmistaan ei pidä luopua koskaan. Invalidinakin voi rakentaa omin käsin hirsisaunan tai ryhtyä (viisikymppisenä) mm-tason urheilijaksi.

Joanna Palmén
Rönsy

Kuulostaa tosiaan ihan käsittämättömältä - ja todella ihailtavalta!

Maija Haavisto (Ei varmistettu)

En ole halvaantunut, mutta olen vammainen (vaikka se ei päälle päin näy). Olen ollut hyvin lähellä joutua pyörätuolin käyttäjäksi viitisen vuotta sitten, mutta asianmukaisella hoidolla vältyin tältä. Minua on kutsuttu urheaksi ja rohkeaksi, ihmiset ovat kertoneet ihailevansa minua ja toiset ovat kertoneet, että tappaisivat itsensä, jos olisivat minun asemassani. En ole urhea - minulta ei ole kysytty koskaan haluanko tämän sairauden.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat jopa kokonaan vuoteenomia ja silti onnellisia. Sitä on vaikea ymmärtää - olen joskus itsekin ollut viikkoja täysin vuoteenoma ja se oli hirveää. Mutta kannattaa muistaa, että ihmisen liikuntakyky on vain yksi osa ihmisen elämää. Samalla lailla onnellisesti naimisissa oleva ihminen voi miettiä, että miten joku voi muka olla onnellinen sinkkuna, tai lapsiperheen äiti, että miten joku ei edes halua lapsia, kun omaa elämää ei voi edes kuvitella lapsettomana. Tai miten voi olla onnellinen ilman liikuntaa/tietokonetta/asuntoa jne Kyllä, ihminen sopeutuu moniin erilaisiin tilanteisiin. Uskon, että liikuntavammaisuuteen on monelle helpompi sopeutua kuin vaikkapa ei-vapaaehtoiseen lapsettomuuteen (koska lasten hankkimisen takana on monilla niin vahva biologinen vietti).

Ihminen kyllä sopeutuu ihmeellisen paljon. Moni sanoo, että tappaisi itsensä jos sokeutuisi tai joutuisi pyörätuoliin tms. Erittäin harva kuitenkaan niin tekee. Toisaalta moni ei-näkyvä sairaus voi rajoittaa elämää paljon enemmän kuin näkyvä. Esimerkiksi diabeetikko voi kokea diabeteksen enemmän rajoittavana kuin pyörätuolin käyttäjä vammansa. Jopa lievä puhevika voi aiheuttaa ihmiselle ylitsepääsemättömän esteen tehdä asioita.

Toisaalta on tuo mainitsemasi "Tietysti voi olla, että olen nähnyt vain hyvät hetket, mutta silti." Esimerkiksi lehtijutut tehdään aina vain vammaisista, jotka ovat "inspiroivia", eivät koskaan niistä, jotka ovat masentuneita, katkeroituneita tai onnettomia. Vammaisista halutaan tehdä inspiroivia sankareita, sellaisia kuin Teho-osaston tyyppi (en muista nimeä), joka ensin katkeroitui vammautumisestaan jalat amputoituna juoksi kovempaa kuin muut.Tämä on itseäni ärsyttänyt niin paljon, että olen päätynyt kirjoittamaan romaani"trilogiaa", joissa vammaiset ovat tavallisia ihmisiä, eivät mitään myyttisiä sankarihahmoja. Trilogian ensimmäinen osa esikoisromaanini Marian ilmestyskirja ilmestyi viime syksynä.

Suosittelen lukemaan tämän hyvin lyhyen tekstin aiheesta cripspiraatio eli vammaisista inspiroituminen: http://cripspiration.wordpress.com/2010/06/03/what-is-cripspiration/

Lisäksi suosittelen Wikipedian artikkelia vammaisuuden sosiaalisesta mallista (mieluummin tosin englanninkielistä, minusta suomalainen on vähän outo).

(Toivottavasti en avautunut liikaa ja aiheen vierestä, tämä on vain itselleni todella tärkeä aihe.)

P.S. Inhoan syvästi sanaa invalidi. Sehän tarkoittaa suoraan, että "epäkelpo".

Joanna Palmén
Rönsy

Kiitos mielenkiintoisesta näkökulmasta! Vertauksesi siitä, miten ei pysty ymmärtämään, on oikein osuva, noin se varmaan juuri menee. Se vaikeus ja kontrasti korostuu kyllä erityisesti, kun kyseessä on vaikkapa entinen jenkkifutaaja, jonka identiteetti on pitkälti perustunut juuri fyysiseen suorittamiseen.

Miksi vain "inspiroivista" vammaisista tehdään juttuja: No miksi vain inspiroivista ihmisistä ylipäänsä tehdään juttuja - ei masentuneet, katkeroituneet ja onnettomat ihmiset muutenkaan esiinny lehden sivuilla (masennuksen voittaneet kylläkin). Osin ihan journalismin uutiskriteerien vuoksi varmaan, osin siksi, että nämä ihmiset harvemmin sieltä syövereistä edes haluavat lehtien sivuille.

 

Maija Haavisto (Ei varmistettu)

Joo, lehdessä se nyt on ihan ymmärrettävää, että tehdään piristäviä ja innostavia juttuja, varsinkin naistenlehdet jne. Mutta kirjallisuus/elokuva on perinteisesti usein ollut aika tummasävyistäkin ja siellä näkisin mieluummin enemmän realismia, eikä vain niitä "jäin junan alle, mutta nyt juoksen tuplamaratonin!" -tyyppejä. Itse tein hiljattain Kunto & Terveys -lehteen jutun (entisestä) voimistelijasta, joka sairastui vakavasti, mutta treenaa edelleen, vaikka välillä treenin jälkeen tulee oksennus, kun on niin hirveä olo. Joidenkin mielestä sekin on toki inspiroivaa, mutta toinen näkee enemmän vielä kesken olevan selviytymisprosessin, sen että hän ei ole vielä löytänyt itselleen mitään muuta identiteettiä tai tapaa elää kuin olla urheilija.

Jos miettii sairaitakin, niin joku huonoennusteinen syöpäpotilas ehkä piristyy, kun julkkis kertoo lehdessä voittaneensa (saman) syövän. Toinen taas voi kokea, että se on kuin suolaa haavassa. Nykyään, (mielestäni) onneksi näkee tasapainon vuoksi joskus myös sellaisten ihmisten tarinoita, joissa ei ole onnellinen loppu, koska läheskään kaikilla ei ole. Tai juttuja ihmisistä, joilla on vaikea masennus, jota he eivät ole vielä selättäneet, mutta yrittävät.

Yleisöä kiinnostavat vammaisten (tai entisten vammaisten) extremetempaukset, maratonit ja Mount Everestin kiipeämiset sun muut. Monelle kuitenkin jo se on iso saavutus, jos onnistuu vaikka laittamaan itselleen ruokaa jonain päivänä tai saa pestyä hiuksensa. Se ei tietysti ole erityisen mediaseksikästä.

Kommentoi