Jos ei pystyisi kävelemään

Olen aina hämmästellyt tapaturmaisesti halvaantuneita tai liikuntavammautuneita ihmisiä. Sitä että miten he kestävät, jaksavat ja ovat niin elämänmyönteisiä. Tietysti voi olla, että olen nähnyt vain hyvät hetket, mutta silti.

Tässä taas yksi, varsin koskettava. Kaulasta alaspäin halvaantunut 21-vuotias entinen jenkkifutaaja. Tämän Eric LeGrandin paluu kotiareenalleen marraskuussa valittiin juuri Sports Illustratedin nettiäänestyksessä vuoden 2011 sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi.

I’ve had low moments, but I can probably count them on one hand. My attitude is that I don’t have time to be bitter and do the why-me? thing. I have to get better, and getting down doesn’t help me do that. You can’t change the outcome so why bother?

Minulla on kyllä teoria tästä: ihmismielessä on joku varaventtiili, joka toimii vain, kun ruumis on sairas tai vammautunut. Terve ihminen ei pystyisi samaan, pää ei kestäisi.

Kuntoutuksesta, sen pienistä edistysaskelista, saa selittämättömän kovat kiksit. Havaitsin sen itse minimaalisessa mittakaavassa, kun kuntoutin polveani eturistisideleikkauksen jälkeen. Kun ensimmäistä kertaa onnistuin nostamaan jalkaani makuulta muutaman sentin ilmaan (reisilihas ei siis alkuun totellut mitään käskyjä, jalka tuntui melkein halvaantuneelta), koin sellaista riemua, jota mikään fyysinen suoritus ei ole koskaan tuottanut. Siinä oli jotain, mitä en järjellä pysty ymmärtämään. Ehkä se varaventtiili oli silloin hieman raollaan.