Keitä ne on ne sankarit
Olin jo tajunnut, että Barcelona oli vähän kuin koulu, laitos. Pelaajat olivat kivoja, ei siinä mitään, ja siellä oli Maxwell, kaverini Ajaxin ja Interin ajoilta. Mutta rehellisesti sanottuna, yksikään kundeista ei esiintynyt kuin supertähti, ja se oli kummallista. Messi, Xavi, Iniesta, koko jengi, olivat kuin koululaisia. Maailman parhaat jalkapalloilijat seisoivat nätisti rivissä ja pokkasivat, ja minä en ymmärtänyt yhtään mitään. Se oli naurettavaa. Jos valmentajat Italiassa käskevät hyppäämään, tähdet kysyvät, että mitä, miks me hypättäis.
Zlatan on väärässä, niin väärässä. Ja italialaiset tähdet, olette ääliöitä.
Luen Zlatanin tuoretta elämäkertaa. Jahka pääsen loppuun, kirjoitan siitä varmasti lisää, mutta nyt jo puolessa välissä haluan tarttua yhteen teemaan. Yllä oleva sitaatti on suomentamani, kirjan ensimmäiseltä sivulta.
(Huomautuksena, että kirja on aivan valtavan mielenkiintoinen. Zlatan on kiehtonut minua aina, kirjan luettuani entistä enemmän ja myös entistä positiivisemmin. Tässä kuitenkin yhden tietyn asian kritiikkiä.)
Joukkuepeli.
Zlatan on kaikkea muuta kuin joukkuepelaaja. Itse asiassa luulen, että suuri osa vaikkapa juuri jalkapallon/jääkiekon/jne tähdistä – miestähdistä – ei ole joukkuepelaajan itujakaan. Ja ennen kuin siellä älähdetään, lisään, että en usko että kyse olisi sukupuolierosta sinänsä vaan kulttuurierosta mies- ja naisjoukkueurheilun välillä. Naisurheilijoiden onneksi.
Koko homman juju on siinä, että kun valmentaja käskee, niin hypätään niin perkeleesti. Kyllä. Ja siinä että kukaan, kukaan, ei aseta itseään ja omaa fiilistään joukkueen edun edelle. Se on helkkarin vaikeaa, been there done that, mutta hyvin palkitsevaa, kun vihdoin jonain kauniina päivänä pelaa joukkueessa, jossa ei ole yhden yhtä egoa. Sääliksi käy ammattilaiskundeja (muualla kuin FC Barcelonassa), kun eräiden itsekeskeisyys pilaa orgastisen joukkuekokemuksen.
Kaikenlainen murjottaminen, peliajasta itkeminen, roskalaatikkojen tai muiden paikkojen potkiminen, tuomarille nalkuttaminen, myöhästely, tappeleminen, hanskojen jäähän heittäminen, kaikki on silkkaa itsekkyyttä, lapsellisuutta, epäkypsyyttä, ei kerrassaan mitään ihailtavaa. Jos jätkä nostaa miljoonapalkkaa siitä, että potkii palloa, niin luulis voivan hypätä kun pomo käskee. Jos taas haluaa olla vapaa taiteilija, sitten pitää valita yksilölaji.
Ja ai että on niin adrenaliinit pinnassa pelin tuoksinassa, että menee hermo ja tappeleminen on ihan ymmärrettävää? Get used to it!
Ehkä naurettavinta ikinä oli, kun Zinédine Zidanen ”pinna paloi” hänen loistokkaan uransa viimeisessä ottelussa, joka sattui vielä olemaan MM-finaali. Se Materazzi oli inissyt jotain ”äitis on huora” -tyyppistä hiekkalaatikkoläppää, ja tämä miljoonien idoli, kansallissankari Zidane ei yhtäkkiä voinutkaan kestää sitä. Oli niin adrenaliinit pinnassa. Että minun äitini/siskoni kunnia, sitä on puolustettava – sillä, että mä sivistyneesti ja aikuismaisesti pukkaan tota luigia kallolla vatsaan, saan hyvin ennakoidusti punaisen kortin ja joukkueeni pelaa sitten vajaamiehisenä MM-finaalin lopun ja häviää.
Ja mahtoipa Ajaxissa taannoin joitakin nyppiä, kun Zlatan ilmoitti ykskantaan valmentajalleen, ettei enää ikinä aio olla kentällä yhtä aikaa joukkuekaverinsa Rafael van der Vaartin kanssa. Zlatan ja Rafael olivat riidoissa siitä, kumpi aloitti.
En voi käsittää, miten kukaan ottaa ketään näin käyttäytyvää pelaajaa joukkueeseensa, ja vielä maksaa siitä omaisuuden. Tai no, voin ihan hyvin käsittää, sillä ne ihmisenä kehittymättömät tyhmät egopelaajat tekevät kyllä paljon maaleja ja tuottavat omistajilleen moninkertaisen tuoton, koska me katsojat tykätään katsoa lapsellisia diivoja, minäkin. Mutta että ihailla! Minä ihailen FC Barcelonan supertähtiä, jotka hyppäävät, kun valmentaja käskee.
Verrataan vaikka siihen talvisotaan, kuten lätkämaailma niin mieluusti tekee. Palaako sotasankarilta pinna, kun ylempää tulee epämieluisa käsky? Tai kun vastapäisestä bunkkerista huudellaan, että äitis on huora? Eikö sankariutta ole nimenomaan se, että säilyttää malttinsa, pysyy naurettavuuksien yläpuolella, voittaa rehellisin keinoin. Tällaisista miehistä se Väinö Linna ainakin kirjoitti.
PS: Seuraavalla kerralla kirjoitan niistä asioista, joista Zlatanissa tykkään.