Millaisesta voitosta voi nauttia?

Tuoreessa Imagessa kansikuvapoika Jarkko Ruutu sanoo näin:

”Herrasmiespeli kuuluu firmaliigoihin ja harrastelijatasolle, ei huipulle. Pyrin etsimään hetkiä, jolloin voi toimia vasten sääntöjä ilman että saa rangaistusta. Aloituksessa ei saa varastaa mutta totta kai täytyy yrittää varastaa niin paljon kuin pystyy, sillä huipputasolla ne erot syntyvät tuollaisista pienistä asioista. Kysymys onko joku ’kova jätkä’ vai ’rotta’ ei ole oleellinen, sillä pelin jälkeen on vain voittajia ja häviäjiä.”

Guuglailin vähän ja huomasin, että lausuntoa on joissakin piireissä pidetty suurena viisautena ja totuutena urheilusta. Mutta kun ei se ole, kumpaakaan.

Hypätään hetkeksi urheilusta mielenkiintoisempiin asioihin. Kävin joskus vuosia sitten miespuolisen ystäväni, kutsutaan häntä vaikka Miikaksi (täytyy suojella hänen parisuhdettaan, vaikka tämä olikin ihan oikeasti täysin viatonta), kanssa seuraavan filosofisen keskustelun:

M: Menisitkö mun kanssa sänkyyn, jos maksaisin miljoonan?

J: Eihän sulla ole sellaisia rahoja! (Olen hyvin pragmaattinen ihminen.)

M: Teoreettisesti! Menisitkö?

J: No… Kai mä menisin.

M: No menisitkö vitosesta?

Miikan ajatus oli vetää sama dialogi, jonka joku historian röyhkeä suurmies oli vetänyt jollekin ylhäisönaiselle. Ylhäisönainen oli vastannut tuohon toiseen kysymykseen, että ”miksi te oikein minua luulette”. Suurmies oli vastannut: ”Senhän me tiedämme jo, mikä te olette, nyt keskustellaan enää hinnasta.”

Harmi kyllä en loukkaantunut vitosen tarjouksesta, joten ei päästy tuota dialogia loppuun. Sen sijaan peruin suostumukseni miljoonasta. En siksi, ettenkö niin sanotusti mistään hinnasta voisi  mennä Miikan kanssa sänkyyn.

Lopulta muotoilin vastaukseni näin (olenkin monimutkainen huora):

J: Menisin sun kanssa miljoonasta sänkyyn, jos joku läheiseni olisi esimerkiksi parantumattomasti sairas eikä Suomessa olisi julkista sairaanhoitoa ja voisin pelastaa sen niillä rahoilla. Tai jos joku läheiseni olisi dramaattisesti kaapattu (sitäkin tapahtuu nykyään) ja tarvitsisin lunnasrahat. Muuten en menisi, koska en tiedä mitä tekisin niillä rahoilla. Miten voisin nauttia niistä, kun en kokisi ansainneeni niitä?

(M: Voi kuule, mä laittaisin sut tienaamaan ne.)

J: Että laittaisinko elämän risaiseksi, ostaisin talon ja auton ja maailmanympärysmatkan, ja ajattelisin, että kylläpä mä olen menestynyt elämässä? Hyi!

Sitten takaisin urheiluun. Jarkko Ruutu ei ilmeisesti haluakaan olla paras, koska paras voittaisi sääntöjä noudattamalla. Hän haluaa kolme pistettä. Se on tietysti hyvän työntekijän asenne, hän palvelee työnantajaansa, tuo pisteitä. Mutta silloin on ihan turha puhua mistään urheilullisesta kunnianhimosta.

Urheiluhan on kisaa siitä, kuka pystyy tekemään tietyn fyysisen suorituksen parhaiten sovittujen sääntöjen puitteissa. Sääntöjä on kaikissa lajeissa, jos ei olisi, niin urheilu olisi tappamista.

Ei paljon lämmittäisi mikään olympiakulta, jonka on ansainnut sillä, että rikkoo sääntöjä kun tuomari ei näe. Paitsi tietysti sitten lämmittäisi, jos se olisi ammatti, ja voitosta saisi rahaa lämmitykseen. Mutta en minä ainakaan siitä riemuitsisi enkä tuntisi ylpeyttä, yhtään enempää kuin Miikan kanssa vietetyn yön tuomasta miljoonasta.

Näin ollen Jarkko Ruudun lausunto ei ole mikään totuus urheilusta. Se kylläkin voi olla totuus suomalaisesta liigajääkiekosta. Ja jotenkin niinhän tuossa lehden kannessa taitaa lukeakin.