Nettikeskustelusta, osa 2

Tämä kirjoitus ei käsittele mamuasioita, vaikka niistä taas ajatus lähtikin liikkeelle. Olin eilen osin mielenkiintoisessa seminaarissa, ”miten media kohtelee maahanmuuttajia”. Sanon osin mielenkiintoisesta, koska se alkoi lupaavasti, hyviä alustuspuheenvuoroja, mutta paneelikeskustelussa ei sitten, yllätys yllätys, päästy oikein mihinkään.

Itselläni olisi ollut paljon sanottavaa, mutta iski hirveä esiintymispaniikkikohtaus, enkä kerta kaikkiaan voinut pyytää puheenvuoroa ja mikrofonia, kun pulssi oli parisataa ja henki ei kulkenut. Äh. Mutta onneksi kirjoittaminen sujuu, joten tässä sanomatta jääneet kommenttini. Tai pieni osa niistä.

Yhä mietin noita tiedotusvälineiden omia keskustelupalstoja, kuten aiemminkin. Miksi ne ovat olemassa? Miksi vaikkapa Hesari, tai yhtä lailla IS, IL, Kauppalehti, mikä vain media, antaa foorumiensa olla niin häpeällisiä? Luulisi että näinä brändinvarjelun aikoina sitä eivät edes markkinointiosastot sallisi. Eikä tämä ole mikään sananvapauskysymys, ovathan lehdet ja tv- ja radiokanavat ennenkin saaneet itse valita, mitä julkaisevat.

Sitä vieläpä irvokkaasti kutsutaan ”yleisön äänen kuulemiseksi”, interaktiivisuudeksi ja ”vuoropuheluksi”. Tiedän, miten toimittajat käyvät tätä ”vuoropuhelua”: kirjoittavat juttunsa, kauhistelevat sitä, että se menee nettiin ja että siellä sen vieressä on oma kuva ja sähköpostiosoite, sulkevat korvansa ja silmänsä ja kyynisesti naureskelevat, että ”siellä jutun alla ne hullut nyt sitten solvaavat, en katso vahingossakaan”. Jutun perässä on toimittajan nimi ja sen jälkeen todella vahva henkinen raja-aita, jonka alla alkaa se osuus, jossa ”yleisö otetaan mukaan”. Yksi tuttuni nimitti hs.fi-keskustelupalstaa likakaivoksi. Sehän se on. On ihan ymmärrettävää itsesuojelua, ettei jutun kirjoittanut toimittaja viitsi mennä sitä lukemaan.

Mutta miksi toimitukset nostavat kädet pystyyn? Miksi uskotaan, että tuollaista se on eikä muutu? Ja jos on tosissaan yritetty (mitä epäilen) eikä se ole muuttunut, miksi sitä likakaivoa ei sitten ole lopetettu? Kyllä niitä huutelufoorumeja netissä löytyy ihan tarpeeksi muutenkin. (Ruotsissa muuten ainakin Dagens Nyheter ja Expressen ovat lopettaneet juttujensa nettikommentoinnin.)

Voi olla, että tämä ehdotukseni on epärealistinen, mutta ehdotan silti, sillä en usko, että sitä on tosissaan yritetty.

Miksi vetää moderoinnissa erilainen linja kuin lehden yleisönosastolla? Miksi siellä julkaistaan sellaista, jota lehteen ei painettaisi vaikka mahtuisi?

Osa keskustelusta on tietenkin järkevää, ja järkevän keskustelun kävijöitä varmaan turhauttaa ihan yhtä paljon kuin solvaajiakin, että ei nämä viestit mene perille. Ei ne toimittajat, joiden juttua kommentoidaan, kuitenkaan lue näitä tai ainakaan vastaa. Väitän että se turhautuminen vaikuttaa paljon keskustelun sävyyn ja tasoon, ja osanottajiin. Järkevät keskustelijat kuolevat sukupuuttoon.

Tässähän olisi ihan oikea interaktiivisuuden ja vuoropuhelun mahdollisuus. Sitä ei vaan käytetä, mikä on maailman tyhmintä. Ajatelkaa, miten hieno olisikaan keskustelupalsta, jossa se toimitettu juttu todella jatkuisi! Toimittaja (ja ehkä myös haastateltavat ja muut asianosaiset) seuraisi keskustelua, kommentoisi sitä, asiallisesti, ehkä tekisi jatkojutunkin jostakin esiin nousseesta näkökulmasta.

Turha sanoa, että ei toimittajat jaksa tai ehdi. Ja turha sanoa, että tiukka moderointi olisi mahdotonta. Ne ovat vain resurssikysymyksiä (joskus myös asenne-), ja onhan tähän digihommaan jokunen miljoona kuitenkin panostettu siellä täällä, ja kuuleehan sitäkin puhetta, että sisältö olisi sittenkin tärkein.

Täällä Rönsyssä pyritään mikrokoossa samaan. Toki jutut täällä eivät ole mitään journalistisen tiedonhankintaprosessin läpikäyneitä uutisia, lukijamäärä on minimaalinen murto-osa suurten tiedotusvälineiden vastaavista, mutta toisaalta tähän ainakin pystyy ihan oto-pohjalta ja kustannuksetta. Kiitos kaikille mamukiintiökeskustelun osanottajille, sehän meni pääosin oikein hienosti!