Nyt puhuu mies, taas

Joidenkin juttujen kirjoittaminen ei ole pelkkä duuni, vaan ikimuistoinen kokemus ja tilaisuus oppia jotain tärkeää elämästä. Sellaisia juttuja ovat minulle olleet esimerkiksi tämä ja tämä ja tietysti neitsyet. Muistatteko vielä neitsyet? Juttu on siirtynyt ohjelmistossamme useaan kertaan eteenpäin, mutta ilmestyy ensi torstain Imagessa. 

Siihen ja sen edeltäjäjuttuun liittyen olen saanut jonkin verran sähköpostiyhteydenottoja. Useimmat ovat olleet asiallisia, mutta koska aihe kieltämättä on herkkä, kipeä ja surullinen, monikaan niistä ei ole sisällöllään varsinaisesti ilahduttanut. Yksi viesti kuitenkin ilahdutti ja ajattelin ilahduttaa sillä teitäkin (pyysin kirjoittajalta luvan). 

Viestin kirjoitti päälle kolmikymppinen mies, joka oli hyvin pitkään seurustelematon mies. Hän oli ”roikkunut vuosikausia” nettideittipalveluissa ja pettynyt niihin. Häntä kyllästyttivät neuvot kuten ”hanki joku uusi harrastus”. Sitten tapahtui käänne.

Se alkoi yhdestä kirjasta. Luin miehestä, jota isä oli pahoinpidellyt poikana surutta moneen kertaan. Miehestä tuli myöhemmin Yhdysvaltain armeijan SEAL-joukkojen erikoissotilas. Hän kirjoitti kirjassa, että lapsuuden pahoinpitelyä oppi kestämään paremmin, kun ajatteli, että ei voi tehdä asialle mitään. En tiedä, onko lähestymistapa oikea väkivaltaan, mutta pojalle se antoi voimaa. Kun jotain ei voi muuttaa, se pitää ottaa vastaan ja hyväksyä.

Makasin eräänä päivänä olohuoneen lattialla ja itkin. Ajattelin, että tilanteeni on aivan erilainen, mutta minullekin yksinäisyys on asia, jota pitää oppia sietämään, koska se on asia, mitä en voi muuttaa.

Päätin, että lopetan nettideittailun enkä kuluta sydäntäni turhilla treffeillä. Se tunne, kun toinen sanoo, että ”tästä ei nyt ehkä tule enempää” tai ”olisi kiva olla ystäväsi, mutta ei sen enempää” on aika kuluttava, kun sitä joutuu kokemaan toistuvasti.

Kirjauduin deittipalveluun ja päätin poistaa tunnuksen. En kuitenkaan millään voinut vastustaa kiusausta katsoa, onko sinne tullut uusia profiileja. Yksi herätti huomioni. Kuvassa oli ikäiseni nainen, joka näytti jotenkin kummasti siltä, että juuri sennäköisen ihmisen kanssa menisin mielelläni naimisiin. Hän vain näytti siltä, en osaa oikein sitä selittää.

Ryhdyimme kirjoittelemaan. Tapasin hänet viikon kuluttua. Kokemus oli jotain sellaista, mitä en ole aikaisemmin kokenut. Hän katsoi elämää kypsällä tavalla ja teki minuun todella suuren vaikutuksen. Todella suuren. Treffien jälkeen minun piti pysähtyä rautatieasemalla tolpan juureen ja puuskuttaa vähän. Kokemus oli todella tajunnanräjäyttävä.

Nyt olen kihloissa hänen kanssaan ja menossa naimisiin vuoden kuluttua.

Mahtavaa! Onneksi olkoon, viestimies ja tuleva puolisonsa!

Mies myös pohdiskeli hyvin kiinnostavasti sitä, miten aiempi yksinolo vaikuttaa  suhteeseen:

Olen nyt hyvin, hyvin onnellinen. Aikaisemmin en kokenut olevani. Se, että toinen ei voi tehdä ihmistä onnelliseksi, vaan onni pitää lähteä itsestä sisältä, on ajatuksena absurdi. Se ei ainakaan ollut totta minun kohdallani.

Suhtaudun nyt parisuhteeseeni niin, että se on jotain äärettömän arvokasta. Ihminen, joka on seurustellut elämänsä aikana monta kertaa, ymmärtää ehkä, että jostain voi löytyä uusi kumppani, jos nykyinen suhde katkeaa. Minä tiedän, että uuden rakkauden löytäminen on hyvin vaikeaa tai saattaa olla jopa mahdotonta.

Yritän siis vaalia kaikin tavoin suhdettamme.