– Yksi ystäväni oli opettajana Ruotsissa tai Tanskassa – äh, en taaskaan muista kumpi paikka se oli, mulle ne ovat vaan ne Pohjoismaat. Tiedän että toinen on isompi ja toinen on ihan pieni. Mutta kuitenkin, varmaan se oli Tanska, hän sanoi että se on ihan hullu paikka. Että siellä on 5-, 6-, 7-vuotiailla lapsilla on lävistyksiä nenässä ja korvissa…

– Ei pidä paikkaansa!

– … ja että 14-15-vuotiaat saavat tehdä ihan mitä tahansa, ja he eivät kunnioita opettajia ollenkaan.

– Hmm, no, on totta että Pohjoismaissa nuoret itsenäistyvät aiemmin kuin monissa muissa Euroopan maissa, ja kouluissa ei opettajilla ole samanlaista auktoriteettia, mutta tuo nyt on ihan liioittelua. Ja tuonikäisillä lapsilla ei todellakaan ole nenälävistyksiä, usko mua, tiedän tämän!

– Ei kun usko mua, se näytti kuvia, näin ne itse!

– No se kaverisi on ollut jossain erikoispaikassa. Voin vakuuttaa, että tuo ei todellakaan ole mikään pohjoismainen tapa.

– No ehkä se on tanskalainen tapa.

– No ei ole! Olen ollut Tanskassa monta kertaa, tiedän että ei ole!

……

– Ovatko kaikki naiset Suomessa tuollaisia kuin sinä?

– Millaisia?

– Noin… laskelmoivia, hallittuja, itsenäisiä.

– Noh, tietenkään kaikki jonkunmaalaiset naiset eivät ole luonteeltaan samanlaisia. Eivät kaikki romanialaisetkaan ole samanlaisia kuin sinä. Mutta Pohjoismaissa nämä tasa-arvoasiat ovat aika eri tolalla kuin monessa muussa paikassa. Naiset ovat itsenäisiä, naisten ei ole mikään pakko mennä naimisiin, heillä on oma ura ja omat rahat ja oma tahto.

– Kyllä Romaniassakin naisten asiat ovat hyvin! Meillä on paljon kauniita naisia, jotka ovat itsenäisiä.

– No, paljastit tuossa jo, että eivät ne asiat niin hyvin ole. Ei naisia tai ketään muutakaan pidä arvioida sen perusteella, miltä he näyttävät.

– Mutta kyllä lihavakin nainen voi olla kaunis!

– Joo mutta nyt ei ollut kyse kauneudesta vaan oikeuksista.

– No siis tarkoitan eleganttiutta.

– Ihan sama! Lopetetaanko vaikka tähän.

……

– Hello, blue eyes!

– Nimeni on Joanna. Katsoin sulle niitä juna-aikatauluja Wieniin. Tässä lapulla on kaksi, jotka menevät suoraan, ole hyvä.

– Kiitos! Kummalla aiot itse mennä?

– En tiedä vielä, voi olla että olen täällä koko päivän.

– Kun mä en tiedä, missä se juna-asema on.

– En minäkään! Otat vaan taksin ja sanot että juna-asemalle.

– Mmh. Mutta en osaa siellä Wienissäkään.

– No sä voit kysyä joltain, kyllä ne neuvoo.

– Mutta ehkä sä huomenna olet jo päättänyt?

Tänään olen puhunut hyvin monenmaalaisten miesten kanssa. Tai no yritin myös puolalaisen naisen kanssa, mutta se ei ilmeisesti osannut yhtään sanaa englantia. Herää kysymys, miksi se on englanninkielisellä valmentajakurssilla, mutta se ei kyllä ole täällä ainoa, jonka kohdalla sama kysymys herää.

Tunnistin yhden luennoitsijoista. Se oli Ranskan valmentaja, kun Helsingissä pelattiin junnu-EM-kisat vuonna 2002 ja minä olin Ranskan joukkueen attasea. Voi sitä viikkoa. Ekana iltana ranskalaiset nostivat metakan, kun heidän hotellihuoneensa olivat kahdessa eri kerroksessa. Toisena päivänä he tilasivat kiertoajelun, jota varten opiskelin monta tuntia kotikaupunkini historiaa ja nähtävyyksiä, ja sitten he peruivat sen juuri kun piti lähteä. Välipäivänä he sentään suostuivat Suomenlinnaan, mutta silloin satoi ja pelaajat valittivat koko matkan, että ”miks me tultiin tänne, me halutaan pois”. Muistan kyllä myös, että joukkueen lääkäri hoiti senhetkiset urheiluvammani ja joukkueenjohtaja osti Stockalta juustoja ja kutsui minut mukaan joukkueenjohdon yhteiselle apérolle, ja olivat ne tytötkin oikeasti kivoja.

Nyt valmentaja luennoi naiskäsipalloilun imago-ongelmasta. Se on tällainen: Käsipallo on kovaa, vaarallista, rajua. Naiset ovat siroja, pehmeitä, esteettisiä.

Menin luentojen jälkeen juttelemaan valmentajalle, ja ehkä se hämärästi muisti minut. Muisteli kohteliaasti, että vastaanotto Helsingissä oli loistava. Kiitos kiitos. Kehuin hänelle tietysti Ruotsia vuolaasti, siellä ei ole naiskäsipalloilulla imago-ongelmaa.

Tervetuloillallisella istuin samassa pöydässä puolalaisten, italialaisen, romanialaisen, egyptiläisen, yhdysvaltalaisen ja kolmen portugalilaisen kanssa. Romanialainen jätkä yritti myydä jotain 16-vuotiasta, 210-senttistä käsisjunnupoikaa Sporting Lissaboniin. Only ten thousand euro! Or fifteen! But it’s nothing, compare to football players! Sporting Lissabonin kakkosvalmentaja oli kyllä lähtökohtaisen kiinnostunut, mutta olisi halunnut nähdä videoita tai saada pojan testileirille. No videos, no can come, teacher dont let. Sitten romanialainen kuuli että minä olen pelannut Ruotsissa ja sai päähänsä, että on nähnyt kuvani jonkun Ruotsissa pelaavan romanialaistytön Facebook-sivulla. You look some familiar. Kuvaa etsittiin kunnes kävi ilmi, että tyttö pelasikin Tanskassa. I mistake. It’s your blond hair and blue eyes. Kerroin että parilla muullakin pohjoismaisella naisella on nämä ominaisuudet.

Koko ilta käytiin tietenkin keskustelua siitä, kuinka kylmä Suomessa on ja onko vai eikö ole yötä ja milloin on. Joku sotki Ikean ja Nokian, mutta se on kai hyvä vaan näinä aikoina. Sitten portugalilaiset huomauttivat, että Suomi ei halunnut antaa heille talousapua. Olivat nähneet sen YouTube-videonkin. We helped you in the war! Pyysin anteeksi hallituksemme puolesta. Mainiot seuramiehet Portugalista myös harmittelivat, kun heille tulee Romaniasta kerjäläisiä. Romanian edustaja kiivaasti todisti, että not Romanians, gypsies! Gypsies, not Romanians! They can’t be Romanians because they don’t look like us. We are white like Germans, French or Scandinavians. En malttanut olla lisäämättä, että you mean like Aryans, mutta ei se edes tajunnut. Se urpo oli myös sitä mieltä, että valmentajan on otettava joka ottelussa keltainen kortti, jos ei muusta niin vaikka ajanpeluusta. I’m an actor and it’s part of my role. Hohhoijaa. Miten helvetissä miesten urheilulla ei ole imago-ongelmaa.