Urheilu ja viina

En aio kirjoittaa MM-lätkäjoukkueen alkoholinkäytöstä kansanjuhlassa (kansa, kevään trendisana), mutta siitä tämä kieltämättä rönsysi. Kävin aiheesta kiihkeitä keskusteluja Facebookissa. Jos asiat olisivat mustavalkoisia, kuuluisin itse ennemmin siihen ankeuttajien puolueeseen, joka ”yrittää kieltää juhlimisen” ja ”laskee, otetaanko yksi vai kaksi kaljaa”, mutta asiat eivät ole mustavalkoisia ja tämä(kin) keskustelu on täysin toivotonta ja lannistavaa.

Joku vastakkaisen puolueen edustaja mainitsi jossain keskustelussa, että sitä saa mitä tilaa. Että odottiko joku muka ihan tosissaan muunlaista käytöstä lätkäjoukkueelta, että kaikkihan tietävät että ”urheilijat dokaa eniten”.

Siinä on pointti. Asiasta muistutettiin tämän aamun lehdissäkin, tosin tässä ei tainnut olla mitään uutta uutisoitavaa tutkimusta takana vaan pelkkä vähän omituinen huomautus tutkijalta. Ja itseasiassa muistan sellaisenkin tutkimuksen, jonka mukaan urheilua harrastavat nuoret juovat jopa enemmän kuin muut nuoret.

Itse en varmasti juonut urheilijanuorena enemmän kuin ei-urheileva lähipiiri, mutta saattaa toki jossain muualla pitää paikkansa, esimerkiksi lätkäpoikien keskuudessa. Silti opin kyllä erittäin näppärästi yhdistämään urheilun ja alkoholin toisiinsa. Yksi varhaisista alkoholikohtaamisistani oli, kun pääsimme käsipallon C-tyttöjen SM-finaaliin, siis noin 14–15-vuotiaita, ja valmistelimme voitonjuhlia – etukäteen, tietenkin. Tämä oli nyt sellainen tilaisuus, SM-kulta, että ei kelpaa sen rinnakkaisluokkalaisen tytön isoveljen myymä kilju, vaan on saatava kuohuviiniä. Ja koimme Suomen mestaruuden legitiimiksi syyksi pyytää vanhempiamme ostamaan meille skumppapullot. Jokaiselle oma. Monikaan vanhempi ei suostunut, ja olimme erittäin tuohtuneita tästä vääryydestä. Jumalauta, mestaruus, kyllähän silloin nyt kuuluu juoda skumppaa! Tai no mitä tahansa missä on prosentteja. Tämä oli suorastaan velvollisuus, ihan mukava sellainen kyllä, mutta ajatus oli nimenomaan, että mestaruutta kuuluu juhlia juomalla alkoholia.

Sittemmin tätä on toteutettu kyllä monissa mestaruus- ja voitonjuhlissa. Ja myös saunailloissa, banketeissa ja turnausmatkoilla. Olin muistaakseni 17, kun huomasin junnumaajoukkuematkalla, että enää ei tarvitse edes piilotella vikan illan dokaamista joukkueenjohdolta, vaan ne dokaa meidän kanssamme.

Nyt sitten vähän kauhistuttaa, kun olen ottanut vastatakseni nuo 12–13-vuotiaat käsipallotytöt. Olemme lähdössä parin viikon päästä turnaukseen Tallinnaan. Vähän nurisin, että miksi Tallinnaan, kun Tukholmassa on kesän ehdottomasti hienoin turnaus. Toisaalta helpotus, koska lyhyt laivamatka Tallinnaan ei ole valvojan helvetti, kuten pitkä laivamatka Tukholmaan olisi. Mutta kyllä sinne Tukholmaankin varmaan lähivuosina lähdetään, ja ne pahimmat vuodet ovat vasta edessä. Kun muistelen itseäni teini-ikäisenä niillä reissuilla, olen vakuuttunut, että mikään vetoomus ei saa pelaajia luopumaan Ruotsin-laivan teineille suomista mahdollisuuksista. Ei varmaan auta muu kuin asettaa vartiot laivan kaikkiin auloihin, joissa ne voisivat esimerkiksi viekotella jonkun täysi-ikäisen miehen hakemaan niille viinaa pientä kähminnän muodossa tapahtuvaa korvausta vastaan. Puistatus.

Arvoisat, fiksut ja kokeneet lukijat, kertokaa: onko teillä kokemuksia urheilun ja alkoholin yhteenliittymistä jo varhaisessa iässä? Tai vinkkejä, miten saada omat pienokaiset tekemään eri lailla kuin itse teki? Vai kuuluuko niiden tehdä juuri noin – Viking Line, här kommer vi!

 

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta

Herbert, Develyne, Joshua

Vaikka olen taas kymmenettä kertaa tänä keväänä hirveässä räkätaudissa (ei kuumetta), eilen oli ihana päivä. Olin kummijärjestö Nakurun lasten 25-vuotisjuhlassa Hämeenlinnassa.

Järjestö hankkii Suomesta kummeja eli ”sponsoreita” nakurulaisen Arap Moin lastenkodin lasten koulunkäynnille. Tätini on ollut toiminnassa aktiivi koko tuon neljännesvuosisadan, ja siksi olen hieman seuraillut sitä. Pari vuotta sitten aloin itse maksaa yhden kenialaislapsen, Joshuan, koulunkäyntiä. Hieman olen välillä joutunut mielessäni taistelemaan kyynisyyttä vastaan. Onko tästä mitään hyötyä? Kuinka reilua on, että maksan yhden lapsen koulunkäynnin, eikö pitäisi ennemmin auttaa koko yhteisöä? Ostanko tällä vain hyvää omatuntoa ja itselleni viihdykettä?

Eilen sain vahvistusta ja eväitä toivottomuutta vastaan. Olin mykistynyt paikalla olleiden ihmisten hyvyydestä, aktiivisuudesta ja halusta auttaa. Järjestö on kouluttanut ja kasvattanut aikuisiksi 25 vuodessa yli 700 lasta (en muista tarkkaa lukua enkä löydä sitä nyt mistään). Nyttemmin uusi painopistealue on aikuistuneiden kummilasten jatko- ja ammattiinkoulutus. Silläkin puolella on menestystarinoita. Lapsista on tullut opettajia, tilintarkastajia, ompelijoita, vaikka mitä. Ja juhlassa oli mukana myös varsinainen markkinointipäällikön unelma: Herbert, entinen lastenkodin asukki ja suomalaispariskunnan sponsoroitava, joka on suorittanut kenialaisessa yliopistossa maisteritutkinnon ja tekee nyt stipendiaattina kemian väitöskirjaa Michiganissa. Hän oli hymyileväinen, sanavalmis, fiksu nuori mies, joka sanoi puheessaan juuri oikeat asiat: tärkeintä on koulutus ja lojaalius, eli että koulutetut nuoret vuorostaan auttavat ja tukevat lastenkotia, kaupunkia, maataan. Herbertillä on jo oma kummilapsi, ja hän aikoo väikkärin tehtyään palata kotimaahansa töihin.

Juhlaillallisella koin lisää mykistäviä hetkiä. Tätini järjesti tämän Herbertin viereeni istumaan, ja kävi ilmi, että Herbertin sisko on vanhempieni entinen kummilapsi Develyne. Develyne! Tuo lapsuuteni ainoa afrikkalainen, joka hymyili hampaat välkkyen, laihana ja kikkarapäisenä valokuvissa joita meille vuosittain lähetettiin. Kirjeissä hän kertoi kerta toisensa jälkeen ahkeroivansa koulussa ja olevansa kauhean kiitollinen ”perheelleen” Suomessa. Minä ajattelin häntä eksoottisena kirjekaverina ja kirjoittelin hänelle takaisin luoja ties miten idioottimaisia kirjeitä, jotka toivottavasti eivät koskaan löytäneet perille.

Nyt kuulin Herbertiltä, että Develyne on yksi menestyneistä. Hänestä tuli opettaja. Hän on nykyään naimisissa, äiti ja töissä jossakin maaseudun koulussa. Onnittelin tänään vanhempiani. He ovat muuttaneet yhden tuntemattoman ihmisen elämän täydellisesti, ja välillisesti myös monen muun. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin, he ovat luultavasti olleet merkityksellisempiä Develynelle kuin minulle, siis materiaalisessa mielessä. Minut olisi hoitanut suomalainen sosiaalitoimikin. Ja nyt, pari vuosikymmentä myöhemmin, istuin hänen veljensä vieressä kuuntelemassa heidän elämäntarinaansa. Ihan sattumalta.

Sain kyydin kotiin naisporukalta, joista yksi kertoi ostaneensa omalle kummilapselleen valmistujaislahjaksi ompelija-ammattikoulusta ompelukoneen. Sillä nuori nainen nyt elättää itsensä. Onko olemassa parempaa kehitysapua!

Tätini välitti minulle eilen myös kirjeen kummipojaltani. Joshuan käsiala ja englanti olivat kehittyneet sitten viime kerran. Hän haluaa isona lääkäriksi.

Puheenaiheet Ajattelin tänään