Ars 11 -näyttely Kiasmassa aukeaa ensi viikolla. Tuntuu kuin olisin nähnyt sen jo, ja tuntemukseni perusteella voin suositella lämpimästi. Mutta jahka ensi tiistai on ohi, aion itse ottaa mahdollisimman pitkän nykytaidetauon. Alkaa nimittäin jo nyt tuntua, että olen tehnyt osani.

Ensin minun piti kirjoittaa vain yksi simppeli Ars-juttu nyt myynnissä olevaan Imageen. Lähinnä siksi että ehdin, ei siksi että tietäisin nykytaiteesta yhtään mitään. Afrikka kyllä kiinnostaa, joten olin ihan ilahtunut tehtävästä.

Meilasin puhelinhaastattelupyyntöjä Arsiin tuleville, lähinnä afrikkalaisille taiteilijoille ympäri maailman. Tästä kerroinkin jo. Vastausprosentti oli yllättävän hyvä, sain haastatteluja useammalta kuin juttuun mahtui. Niinpä tarjouduin hoitamaan myös Arsin jatkojutut; näyttelyn mediayhteistyökumppanina pidämme sitä esillä koko näyttelyajan.

Ensi tiistaina on lehdistöavajaiset, joissa luultavasti haastattelen muutaman taiteilijan lisää. Samana päivänä kierrän myös näyttelyn erään suomalaisen taiteilijan kanssa ja teen siitä jutun. Ja samana iltana on Imagen avustajille suunnattu Ars-ilta Kiasmassa.

Eikä siinä kaikki. Eilen tapasin yhden afrikkalaisen Ars-taiteilijan, joka on Suomessa kuukauden taiteilijaresidenssissä ja tekee kaksi valokuvaprojektia. Toisessa niistä hän menee tuntemattomien ihmisten koteihin kuvaamaan. Olin hänen mukanaan tällaisella kuvauskeikalla, josta tuli, hmm, aika kummallinen. Kaikenlaista. Lehdessä lisää joskus.

Eikä siinä kaikki. Eilen kymmentä vaille puolenyön kännykkäni soi. Siellä oli eräs toinen Ars-taiteilija, jota olin haastatellut puolitoista kuukautta sitten puhelimessa. Sanoisinko omaperäinen tyyppi. Hän oli Helsinki-Vantaalla ja siellä ei ollut ketään kiasmalaista vastassa ja hänellä ei ollut hotellin osoitetta. Hän oli yrittänyt soittaa Kiasmaan, mutta sieltä ei vastattu – tosi yllättävää. Niinpä hän oli sitten kaivanut jostain sähköpostistaan minun numeroni. Että voisinko auttaa?

Tuota tuota. Tarjouduin kaivamaan tuntemani Ars-tiedottajan kännykkänumeron hänelle. Ei,vaan hän tahtoi että minä myös soitan tiedottajalle, koska hänen ulkomaisesta numerostaan se maksaa niin paljon. Ja sitten laitan hänelle tekstarin takaisin enkä soita, jottei hänelle tule laskua.

Tiedottaja ei vastannut, mikä oli hieman helpotus minulle. Tekstasin taiteilijalle tämän numeron, jos hän haluaisi itse vielä yrittää, ja kysyin, että eikö hänellä tosiaan ole edes hotellinsa nimeä. Hän vastasi: ”No name of the hotel. Good nigth.” Laitoin ystävällisyyden eleenä viestin, että otapa lentokenttähotelli tai taksi tai bussi 615. Hope you’ll get to sleep.

Tiedottaja tekstasi aamulla, että varmaankin jokin sekaannus muuttuneiden matka-aikojen takia. Ja pahoitteli. ”Taiteilijoiden kanssa kyllä sattuu kaikenlaista.”

Luultavasti saan tiistaina viimeistään kuulla, miten taiteilija selvisi. Kaikenlaista, tosiaan.