Blogi-ilmiöitä Ruotsista

Kappas, Ruotsissa käydään blogikeskustelua. Tämä Alex Schulman on hieno hahmo, toimittaja-bloggaaja-kirjailija-keskustelija, jonka kanssa en todellakaan aina ole samaa mieltä mutta joka on hauska, terävä ja älykäs. Tuo Resumén juttu perustuu SVT:n uutisjuttuun maanantailta (löytyy sunnuntaihin asti täältä, noin 20 minuutin kohdalla alkaa), jossa pohdittiin, hahaa, muotiblogeja ja niiden vaikutusvaltaa Ruotsin melko erilaisessa skenessä.

Studio-osuudessa ”blogipioneeri” Schulman toteaa, että Ruotsissa kahdeksan kymmenestä luetuimmasta blogista on ”17-vuotiaiden tyttöjen muotiblogeja”, ja toivoo, että blogsfääriin tulisi enemmän miespuolisia bloggaajia, jotka kirjoittaisivat esimerkiksi politiikasta tai televisiosta tai muista hieman ”kehitellymmistä asioista”.

Yritän olla lukematta tuota ”miespuolista” niin kuin helppo olisi. Kiihkeästi toivon ja aika lailla uskonkin, että Schulman ei tarkoittanut, etteivätkö naiset ihan yhtälailla voisi kirjoittaa kehitellymmistä asioista, vaan pikemminkin, että olisi ihan kiva että miehetkin bloggaisivat.

Ja sitten asiavirhe: kyllä Ruotsissa kymmenen kymmenestä luetuimmasta blogista taitaa olla Schulmanin kuvailemia tyttöjen muoti- tai lifestyle-blogeja. Tosin siihen joukkoon mahtunee hänen exänsä Katrina Zytomierskan ent. Schulmanin Fuck you right back ja ehkä jopa hänen nykyisen vaimonsa Amanda Schulmanin Oförnuft och känsla. He nyt ainakaan eivät ole teini-ikäisiä. Muita melko luettuja ovat Alexin oma ja hänen veljensä Calle Schulmanin blogi (näemmä lopetti sen maanantaina, mutta ei huolta, ihan takuulla aloittaa kohta taas jossain) ja Callen vaimon Anitha Schulmanin blogi ja, hmm, bloggasikohan näiden äitikin jossain vaiheessa? Joo, bloggasi.

Turhaan mussuttaa tuo Emanuel Karlsten Resumén jutussa, ei top10-lista näytä sanottavasti muuttuneen sitten vuoden 2005, ainakaan hänen ehdottamaansa suuntaan. Ja kyllä vaan, on sääli etteivät muut kuin nuoret tytöt ja naiset (ja vielä etupäässä muotisuuntautuneet) käytä blogien mahdollisuuksia hyväkseen. Ja vielä säälimpi, että vaikka hyödyntämiseen olisi yritystä, kuten Karlsten sanoo, niin niitä ei lueta. Ne eivät vaikuta. Suomessa vielä vähemmän. Joskus jossakin seminaarissa todettiin, että Suomessa ainoa merkittävä yhteiskunnallinen blogi on ollut Jussi Halla-ahon.

Kun tuolla Ruotsissa on kaikki niin paljon mielenkiintoisempaa, niin en malta olla tässä yhteydessä mainitsematta myös sellaista bigbrother-sosiaaliporno-tirkistely-tuksu-blogia ettei paremmasta väliä. Tähän tuo SVT:n juttukin viittasi ja tämä kertoo hyvin siitä, miksi vertasin tosi-tv:tä ja blogimaailmaa taannoin.

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Lance ja Marion

Käytin tämän työpäivän kirjoittamalla urheilusivulle jutun Lance Armstrongista, joka ilmoitti pari viikkoa sitten lopettavansa uransa. Kas tässä aito rönsy eli ajatus, jonka alussa kirjoitin juttuun mutta joka ei sitten siihen mahtunutkaan, saati liittynyt suoranaisesti otsikkoon.

Suomessa pyöräilystä uutisoidaan lähinnä doping-tapausten yhteydessä eli oikeastaan aika usein. Täältä käsin on helppo tuhahdella ketkulajille, mutta voi myös miettiä, miten usein ja millaisissa tapauksissa maastohiihto ylittää uutiskynnyksen pohjoismaiden ulkopuolella.

Sillä aikaa kun tätä kirjoitin, oli suomalainen voittanut maastohiihdon MM-kultaa. Noh, sehän on hienoa. Jee.

Olen kauhea urheilukyynikko, vaikka sitä seuraankin ja siitä tykkään. Juuri äsken mietin, että tuossa urheilusivulla on reilun puolen vuoden sisään ollut aiheena muun muassa doping-tuomittu Marion Jones, jota ylistin, ja doping-epäilty Lance Armstrong, jota myös ylistän. Ja osittain juuri dopingsotkujen takia. Minusta niiden tarinat ovat sata kertaa kiinnostavampia kuin kilttien urheilijoiden, jotka rullaavat raiteillaan ja ovat yllätyksettömiä ja tylsiä. Huippu-urheilun kun pitäisi kai olla viihdettä.

Toinen rönsy liittyykin Marion Jonesiin, kärähtäneeseen pikajuoksijaan, joka vanhoilla päivillään siirtyi takaisin nuoruudenlajiinsa koripalloiluun ja naisten NBA:han eli WNBA-sarjaan. Tämä on minusta erityisen kiinnostavaa siksi, että vannoutuneena joukkueurheilijana olen aina ollut sitä mieltä, että yksilölajeissa huipulla pärjäävät vain itsekkäät kusipäät ja että yksilöurheilijat eivät ikinä voisi vaihtaa joukkuelajiin saati muuhunkaan tiimityöskentelyyn, koska ovat liian tottuneita keskittymään itseensä ja lähipiirin jakamattomaan huomioon.

Marion taitaa todistaa teoriani vääräksi. Kun tein hänestä juttua viime elokuussa, luin jostain jutusta (äh, en löydä sitä enää) joukkuekavereiden kehuvan häntä nimenomaan tsemppariksi, hengenluojaksi ja pukukoppipelaajaksi – eli juuri kaikesta siitä mihin en uskonut yksilöurheilijan pystyvän. Vaikuttavaa!

Tänään vähän guuglasin ja ilokseni huomasin, että Marion näemmä breikkasi täysillä vasta ihan loppukaudesta, jutun kirjoittamisen jälkeen, ja nyt hänen WNBA-joukkueensa Tulsa Shock on tehnyt 35-vuotiaan, kolme lasta synnyttäneen doping-pikajuoksijan kanssa uuden monivuotisen sopimuksen. Aivan loistava, kaunis tarina toisesta mahdollisuudesta.

act_marion_jones.jpg

 

(kuva wnba.com)

Puheenaiheet Ajattelin tänään