Matkakaverit

Tulin takaisin. Matkustin bussilla, bussilla, lentokoneella ja lentokoneella, ja valvoin ne kaikki pätkät ja väliajat. Yhteensä 35 tuntia. (Ja sitten nukuin jotain neljä viisi tuntia ja menin töihin.) Ei sillä etten olisi saanut unta, mutta kun en ehtinyt nukkua! 

Lennolla Mexico Citysta Frankfurtiin vieressäni istui nuori meksikolainen nainen. Parin tunnin istuskelun jälkeen kysyin, että minne matka. Jumaliste, tyttö oli menossa Tampereelle!

Oli ollut vaihdossa siellä viime kevään ja tykkäsi aivan valtavasti Suomesta. Haaveili tulevansa tänne tekemään maisteriohjelman. Ja oli nyt tulossa kuukaudeksi lomailemaan. Siis: tammikuuksi Tampereelle. Öh… por qué? 

Hän oli tykännyt Suomessa siitä että ihmiset ovat täällä niin rehellisiä. Hän oli tuntenut olonsa täällä vapaaksi. Hän tykkäsi karjalanpiirakoista ja munavoista – muilta osin hän kommentoi suomalaista keittiötä pidättyvästi mutta korrektisti. Hän toivoi pääsevänsä käymään Kauhajoella. 

Siis kaikista maailman paikoista, tämä nainen halusi Suomen Kauhajoelle. 

Sitten hän rohkaistui anteeksi pyydellen kysymään, että onko todella niin, että suomalaisten mielestä kaikki ruotsalaiset ovat homoja ja miksi. En osannut hirveän hyvin vastata. 

Frankfurtissa sain lisää seuraa.

Pari vuotta sitten olin käymässä Saksassa opiskelukaverini luona. Hän vei minut Kölniin jonkun kaverinsa kolmekymppisjuhliin. Bileet olivat isot ja humalaiset, mutta löysin sieltä saksalaisen stuertin, joka halusi puhua kanssani norjaa. Yritin ymmärtää. Vaihdettiin puhelinnumeroita siltä varalta, että hän joskus lentäisi Helsinkiin. Ollaankin sittemmin tavattu pari kertaa aamiaisella Scandic-hotellissa, jota hänen lentoyhtiönsä käyttää Helsingin yöpyvillä.

Frankfurtin kentälle rullatessamme muistelin, että eikös tämä stuertti asu Frankfurtissa. Lähetin tekstarin, että jos nyt aivan hirveän sattumalta olet juuri tulossa tai lähdössä töistä, niin olen täällä Frankfurtin kentällä seuraavat viisi tuntia. Puolen tunnin päästä sain vastauksen: tulin juuri Tokiosta, missä olet. 

Tapasimme A-terminaalissa, istuimme Starbucksiin kahville ja juttelimme pari tuntia miehistä. 

Sitten lensin meksikolaisen naisen kanssa Suomeen ja mietin, että miksi matkustaessa kaikki ihmisten välinen sosiaalinen on helppoa, kiinnostavaa ja jännittävää, kun se kotona niin usein on vaikeaa, isoa ja vakavaa. 

Puheenaiheet Matkat Ajattelin tänään

Annatteko rahaa katulapsille?

Hyvaa uutta vuotta tietty, ensin. Mun vuoden eka pettymys tuli jo: oaxacalaista kokkikurssia ei sittenkaan jarjestetty uudenvuodenpaivana, vaikka vaittivat, etta jarjestetaan. Nain ollen en opi kayttamaan taivaallista korianteria joka ikisessa ruoka-annoksessa, ja elamani ei taten parane vuonna 2013. 

Nyt on siis vain hengailua. Hengaillessa multa katoaa rahat taskuista. Kaikki kolikot jakelen kerjalaisille. Kerjalaislapsille tai niiden vanhemmille. Ja lapsille, jotka yrittavat myyda tikkareita tai kirjanmerkkeja tai huiveja.

Pari paivaa kavelin niiden ohi, vaikka kirpaisi. Niin suomalaiset kai yleensa tekevat, vai tekevatko? Niinhan Matti Vanhanenkin neuvoi tekemaan (Suomessa). Miten te teette? Ja miten sen perustelette?

Mina ajattelin ne perinteiset: etta en voi antaa kaikille, en voi pelastaa koko maailmaa, ja ehka yritin tuollaista vanhasmaista perusteluakin. 

Mutta kauan en pystynyt. Olen ollut niin uppoutunut omiin asioihini ja omaan napaani viime aikoina, etta on huono omatunto suunnilleen kaikesta, ja paatin aloittaa omatuntoni rauhoittamisen Meksikon alkuperaiskansoista. 

Laitan siis kaikki vaihtorahakolikot taskuihini ja jakelen niita lahes kenelle tahansa pyytajalle. Ei toki puhuta isoista summista, kun isoin kolikko on arvoltaan noin 60 senttia, mutta paivan aikana tulee kylla lukuisia tapahtumia kirjanpitoon. 

Huomaan joitakin automaatioita. Mita sopompi lapsi, sita varmemmin annan, ja sita isomman kolikon. Pienemmille varmemmin kuin isommille. Likaisemmille varmemmin kuin siisteille. Imettavat naiset ovat bonusasiakkaitani. 

Aika julmaa. Tietenkaan mulla ei ole mitaan tietoa, etta pienille ja sopoille annetut rahat menisivat parempaan tarkoitukseen kuin rumille tai kammatuille annetut. Nama eivat kayta mitaan reilun kaupan sertifikaatteja. Todistan siis itse, etta armeliaisuuskin, kuten vissiin kaikki asiat maailmassa, toimii parstakertoimella. 

Tasoittaakseni julmuutta olen sittemmin pyrkinyt antamaan kolikon myos juopon nakoisille miehille. 

Kerran minua lahestyi kahvilan avoimen ikkunan kautta kaksi poikaa, yksi noin kuusivuotias ja yksi korkeintaan nelivuotias. Olisivat myyneet jotain marionettia, mutta puistelin paatani ja kaivoin taskujani. Siella oli yksi 10 peson kolikko ja ja pari yksipesoista. Ojensin reilusti ison rahan. Isompi poika nappasi sen, ja pienempi alkoi heti vaantaa kasvojaan itkuun. Ou nou, en muistanut etta lapset eivat ole reiluja. Sanoin niille etta jakavat, mutta isompi yritti, etta anna lisaa. Naytin ettei ole kuin jamat ja vaadin tasaverotusta. Hammastyksekseni isompi lopulta kaivoi kolikoita taskustaan ja antoi pienemmalle jotakin. Pienempi tuskin osasi laskea paljonko sai mutta eipa ainakaan ruvennut parkumaan. Ehka hammentavin kasvatustilanteeni koskaan.

Ainoat joille olen kategorisesti kieltaytynyt antamasta ovat ”musikantit”, jotka eivat kertakaikkiaan osaa soittaa tahi laulaa ja pilaavat lomani aanimaiseman. (Pahimpia ovat ne, jotka kayttavat megafonia. Siis laulavat megafoniin.)  Heille maksaisin mieluusti siita, etta  olisivat hiljaa, mutta luulen, etta en saisi tata viestia perille. Ja nain ollen kolikko antaisi virheellisen kuvan, etta heidan palveluksilleen on markkinoilla kysyntaa ja kannustaisi heita jatkamaan. 

Puheenaiheet Ajattelin tänään