Urheilu ja TISSIT

Piti tehdä oikeita töitä, mutta sitten luin nettiuutisen jossa yhdistyivät urheilu ja tissit, inspiroiduin valtavasti ja nyt en pysty pidättelemään rönsyjäni. 

Uutisen mukaan joku turkkilainen mieskolumnisti oli huolissaan, että ”urheilu tappaa naiseuden”, kun olympialaisten naisurheilijat ovat niin lihaksikkaita, pienirintaisia ja leveähartiaisia että heitä ei erota miehistä. (Hesarin uutisen lopussa oli muuten esimerkillinen taustoitus: ”Turkissa on 73 miljoonaa asukasta, heistä puolet on naisia.” Journalistiopiskelijat, ottakaa mallia!)

Haahaahaa. En provosoidu. Ei lopu maailmasta miehet – eivätkä naiset – joiden mielestä ”naiseus” on pehmeyttä, pyöreyttä, heikkoutta, korkokenkäkävelyä, tissejä ja persettä. Saman mielipiteen olisi voinut käydä hakemassa joltain naapurin penaltakin, ei tarttis edes mennä nettiin asti suuttumaan.

Mutta tissiasia ihan konkreettisesti kiinnostaa. Ja koska olen nainen, saan kirjoittaa siitä, lällällää maailman mieskolumnistit! 

Niin sitä olen aina miettinyt, että onko huippu-urheilijanaisten pienirintaisuus syy vai seuraus. Nyt tarkoitan siis ihan maailman huippua ja vain tiettyjä lajeja, joissa asialla on väliä. Koska onhan totta, että tissit eivät ole aerodynaamisesti naisvartalon parhaiten suunniteltu osa. 

Surkastuvatko rinnat tosi kovan harjoittelun myötä – ns. turkkilaismiehen teoreema – kaikilla ja huomattavasti, vai pääseekö huipulle lajeissa, joissa nopeus on tärkeää ja sekunnin sadasosat ratkaisevat, vain jos on luonnostaan pienirintainen eivätkä ulokkeet heilu hidastamassa?

(On varmaan synti julkaista tällainen teksti ilman kuvaa.)

Kauneus Meikki Ajattelin tänään

Viina ei ole se ongelma

Minusta lasillinen viiniä illansuussa oli ajanhukkaa, vähän kuin lukisi vain romaanien takakansia tai harrastaisi puolen minuutin yhdyntöjä.

Näin kirjoittaa kirjailija Riku Korhonen tosi hienossa jutussaan, joka ilmestyy seuraavassa Imagessa. Nauratti tuo lause, mutta olen eri mieltä. Luen kokonaisia romaaneja ja harrastan yli puolen minuutin yhdyntöjä mutta juon  myös lasillisen viiniä illansuussa useimpina iltoina.

Se alkoi viime talvena, varmaan tammikuussa, kun ihmisillä oli näitä tipattomia ja nenänvalkaisuja. Totesin, että käytän alkoholia vähemmän kuin haluaisin.

Viina ei ollut ongelma. Join alkoholia lähinnä viini- ja siiderimuodossa silloin, kun kävin tapaamassa ystäviä baarissa tai juhlissa. Ehkä kerran viikossa, joskus kahdessa, ja känniin asti pääsin joskus kesälomalla.

luna_negra_merlot.jpg

Minulle viinitönkkä symbolisoi kaikkea rentoa ja hyvää. Sitä ettei tarvitse pingottaa, voi tehdä asioita lyhyellä varoitusajalla, tule käymään ja miksi et jäisi aperolle, elämä on tässä ja nyt, stressi ei stressaamalla lopu, ynnä muita nousuhumalaisen kilistelijän kliseitä.

Kliseitä juu, mutta viime talvena oli vahvasti sellainen olo, että just nämä kliseet elämästäni puuttuu. Näitä tarvitaan lisää, koska ei tässä enää nuorruta, eikä odotella valmistumista, oikeaa työtä ja palkkaa, aikuisuutta, itsensä löytämistä ja jotain imaginääristä pysyvää hyvää oloa. Pikemminkin pitäisi jarrutella, sillä koskaan toiste eivät olosuhteet kippis-carpediemille tule olemaan niin hyvät kuin juuri nyt.

Juuri nyt pitää juoda viiniä. 

Niinpä päätin lisätä alkoholinkäyttöäni. Päätin että pöydälläni tai jääkaapissani on oltava aina tönkkä, josta sopii ottaa milloin vain viiniä. En enää kysyisi satunnaisilta kävijöiltä otaksä kahvii vai teetä vaan haluutko punkkuu. Kyllä, kannustan ystäviänikin juomaan enemmän. 

Osaan pitää hauskaa ilman viinaa, mutta usein unohdan. Tönkkä keittiön pöydällä muistuttaa siitä, mikä elämässä on tärkeää.  

Lasillinen päivässä ehkä ehkäisee sydän- ja verisuonitauteja – tai sitten ei, samantekevää – mutta ennen kaikkea se ehkäisee epäterveellistä elämän ohisuhahtamista. 

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään