Lapsuus, elämä ja kuolema

Mun mummi kuoli kaksi viikkoa sitten. Mummi asui Hämeenlinnassa, joka oli lapsuuteni yksi kiintopiste, tai toinen kahdesta. Silloin Hämeenlinna oli iso ja pelottava suurkaupunki, sillä se toinen kiintopiste oli pikkuinen Kauniainen. Samana päivänä, jona mummini – ainoa isovanhempani – kuoli, vanhempani muuttivat pois Kauniaisista. Nyt olen sitten kai todella helsinkiläinen. Ja Helsinki kuitenkin on minulle vain kiva kaupunki ja asuinpaikka, ei mitään sen henkilökohtaisempaa.

Joulukuussa kävin Hämeenlinnassa haastattelukeikalla. Haastattelin Elämää kuoleman jälkeen -juttua varten 21-vuotiasta Lauraa, jonka äiti oli kuollut vuosi aiemmin haimasyöpään. Haastattelun aikana hän imetti muutaman kuukauden ikäistä esikoistyttöään. Lauran tarina oli yksi koskettavimmista työuralla kuulemistani. Paitsi hänen äidistään ja äidin neuleblogista, puhuimme myös syövästä ylipäänsä. Myös Lauran äidinäidinäiti oli kuollut haimasyöpään, ja äidinäidilläkin oli syöpä.

Haastattelun jälkeen kävelin Tampereen moottoritiesillan toiselle puolelle, mummini kotiin. Matkalla muistelin lapsuuden leikkikaveriani Sannaa, joka asui jossain ihan Lauran kodin läheisyydessä. Moottoritiesillanylitys liittyy ikuisesti Sannaan. Niin ja siihen kertaan, kun joku satunnainen lapsijoukko lähti sillalla seuraamaan minua ja huutelemaan rumia. Kutsuivat läskiperseeksi. Se oli minulle ainutkertaista (persekritiikki siis) ja todella pelottavaa (seuraaminen). Vielä joulukuussa 2011 siltaa kävellessäni mietin, että onko mulla todella läskiperse, kun ei kukaan muu ole koskaan siitä mitään huomauttanut.

Mummini oli hyvävoimainen ja iloinen vierailustani. Itse kerroin vähän järkyttyneenä haastattelustani, syövistä ja äideistä ja lapsista. Hän antoi minulle aikaiseksi joululahjaksi valkoisen kylpypyyhkeen, kun ei kuulemma itse sitä tarvinnut. Joimme kahvit ja lähdin linja-autoasemalle.

Se oli viimeinen kerta kun kävin mummin kotona. Helmikuussa hän meni yhtäkkiä todella huonoon kuntoon ja kuoli muutamassa viikossa. Tutkimuksia ei ehditty tehdä perusteellisesti, mutta ilmeisesti hänellä oli nopeasti levinnyt haimasyöpä.

Hyvinvointi Terveys Syvällistä

Katja Ketusta

Tasa-arvon päivää, hei vaan! Mä olen kovasti pohdiskellut tapausta Katja Kettu. En ole tullut mihinkään suureen lopputulokseen, mutta mielelläni vatvoisin kanssanne.

Seksuaalinen ahdistelu ja kaikentasoinen sukupuoleen liittyvä vähättely ja häirintä ovat ongelmia ja isoja epäkohtia. Sen todettuani:

Useat Pimppini on valloillaan -kirjan kirjoittajat ovat sosiaalisessa mediassa (muun muassa blogeissaan) todenneet, että Iltalehden uutisointi ja toimittajan käytös kirjan julkistamistilaisuudessa olivat tyyppiesimerkki seksuaalisen väkivallan uhrin syyllistämisestä. En ollut tilaisuudessa, enkä ole paperi-IL:ää pidellyt käsissäni aikoihin, ilmaisnettijuttuja vain lukenut. Olen saanut sen käsityksen, että ei se kovin nätisti tai syyllistämättä mennyt.

Mutta jos tyyli ja provolööppi hetkeksi unohdetaan, minusta toimittaja periaatteessa teki ihan työhönsä kuuluvia hommia. KK oli kolumnissaan syyttänyt poliisia välinpitämättömyydestä. Jos aiheesta tekee jutun, toimittajan on jo tasapuolisuuden nimissä kysyttävä poliisilta, miksi ei rikosilmoitus kiinnostanut. Jos poliisi takeltelee vastauksessaan, uskoakseni toimittaja mieluusti tekee myös poliisia syyllistävän lööpin – sellaisia lööpintekijät ovat. Mutta jos poliisi sanoo, että rikosilmoitusta ei löydy (tosin ihmettelen, kuinka tällaiset rikosilmoitukset nimiä myöten ovat julkista kamaa), on toimittajan kysyttävä Ketulta, mikäs juttu tää nyt on. Samoin kun kerran tapahtuman ajankohdasta oli epäselvyyttä, kyllä siitä saa kysyä. Näin journalismissa tehdään. Sitten on tietysti ihan eri asia, miten korrektisti asiansa hoitaa ja kirjoittaa, missä yhteydessä kysyy ja niin edelleen.

En usko, että tapaus oli mikään Ketun suunnittelema ”mainostemppu”. Mutta jos puhutaan yleisellä tasolla, en ymmärrä tässäkin yhteydessä esitettyä ajatusta, että ”seksuaaliseen väkivaltaan liittyy niin suuri häpeä, ettei kukaan ikinä valehtelisi joutuneensa sellaisen uhriksi”. Miten niin ei (kukaan ikinä)? Kyllähän ihminen – mies, nainen – on kykeneväinen paljon kauheampiinkin pahuuksiin kuin valehteluun. Ja kyllähän häpeän tunne ja aihe vaihtelee ihmisestä, kontekstista ja kulttuurista toiseen.

Mitä ajatuksia herättää? Entä kirja? Senkin luin mutta siitä ehkä toiste.

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta