Afgaaninainen olympianyrkkeilijänä

Kokemusteni perusteella maailman mukavin kansa ovat afgaanit. Ei ihan heti uskoisi, jos vain ulkomaanuutisia seuraisi. Mutta jokainen tapaamani afgaani on saman tien kiilannut omaan kaikkien aikojen ystävällisimmät ihmiset -top kymppiini. En luonnollisesti ole tavannut talibaneja.

Esimerkiksi tämä:

Kaksi vuotta sitten tein juttua afganistanilaisista naisnyrkkeilijöistä. Meillä oli venäläisen valokuvaajan Mikhail Galustovin upeat repparikuvat Kabulista ja hänen toimittamansa afganistanilaiset kännykkänumerot kuvissa esiintyville urheilijoille ja heidän valmentajalleen. Soitin valmentajalle epäuskoisena siitä, että Afganistanissa muka olisi puhelinlinjoja. Mutta kyllä: joku vastasi! Linja oli järjettömän huono, eikä vastaaja ollut englanniksi kovin monisanainen, joten ei siitä mitään tullut.

Niinpä soitin Zarmina Razaille, Vuoden pakolaisnaiselle 2006, Afganistanissa syntyneelle tulkille ja sairaanhoitajaopiskelijalle. Menin tapaamaan Zarminaa hänen työpaikkansa Maahanmuuttoviraston aulaan, annoin tälle kännykkäni ja numeron. Kohta hän jo lörpötteli kännykkääni iloisesti daria ja nauroi vähän väliä. Puhelimessa sovittiin, että minä menisin sunnuntaiaamuna kymmeneltä Zarminan kotiin ja tekisimme siellä puhelinhaastattelut valmentajan ja yhden nyrkkeilijänaisista kanssa, ja Zarmina tulkkaisi.

Sunnuntaiaamuna Zarminan äiti tarjosi toimittajalle afganistanilaista teetä ja Fazerin mustikkapiirakkaa. Yövuorossa ollut veli nukkui viereisessä huoneessa, mutta ei se kuulemma haitannut. Soitimme taas kännykälläni Kabuliin. Haastattelin nyrkkeilytiimiä Zarminan välityksellä melkein tunnin.

Ja eiväthän ne haastatteluvastaukset mitään Imagen toimittajan jokapäiväistä kamaa olleet.

”Lähipiiri ja varsinkaan sukulaiset eivät pidä harrastuksestani. He kyselevät, että mitä jos nenäsi murtuu tai kasvoillesi sattuu jotain eikä kukaan mene kanssasi naimisiin. Mutta isä on sanonut, että hän pitää minusta huolen, jos jotain sattuu”, sanoi 21-vuotias naisnyrkkeilijä Shahla Sekandari Kabulista. Ja: ”Itsemurhaiskut ovat lisääntyneet koko ajan, ja joka kerta kun joku lähtee ulos, toivomme, että hän tulee vielä takaisin.”

Puhelun lopuksi Shahla kysyi Zarminalta, maannaiseltaan, haluaako tämä jotain Afganistanista, he voivat kyllä lähettää.

Minä taas kysyin Zarminalta, minne lehtemme voisi maksaa tulkkauspalkkion, mutta hän ei suostunut millään ottamaan rahaa.

Juttuni ilmestyi Imagessa 4/2010 ja on luettavissa täällä.

Ja sitten se iloinen uutinen: Yksi tuon nyrkkeilyryhmän tytöistä, Sadaf Rahimi, onnistui toteuttamaan unelmansa. Hän nousee nyrkkeilykehään Lontoon olympialaisissa, joissa naisnyrkkeily on ensi kertaa kilpailulajina. Hesari uutisoi asian viime viikolla. Juttuni kuvissa esiintyi myös Sadaf (sai juuri pataan).

Haastattelin juttua varten myös kanadalaista elokuvaohjaajaa Ariel Nasria, joka teki nyrkkeilijänaisista dokumenttielokuvaa. Hänen dokkarinsa The Boxing Girls of Kabul näyttää olevan paraikaa esillä eri festivaaleilla, toivottavasti pian myös Suomessa.

Ensi kesänä katson Lontoon olympialaisia telkkarista ja hurraan erityisesti afgaaneille – maailman mukavimmalle kansalle.

 

PS: Numeroon 3/2012 on tulossa lisää näitä maailman mukavimman kansan edustajia.

 

 

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta

Erilaisuus hyvä, samanmielisyys boring

Täältä tulee nyt elämänohje todella syvällä rintaäänellä: Älä loukkaannu, kun joku on eri mieltä. Se ei ole uhka vaan mahdollisuus.

Lehteemme tuli Joonas Konstigin lihansyönninpuolustusjutun jälkeen useampikin palaute, jossa ilmoitettiin, että ”lehden tilaus loppui nyt” – siis siksi että kirjailija Konstig oli parjannut kasvissyöntiä. Samoin joku lopetti tilauksen, kun lehden pääkirjoituksessa pitkän argumentoinnin jälkeen päädyttiin vastustamaan Guggenheimia. Pomoni, herra päätoimittaja kommentoi aihetta Imagen sivuilla viime viikolla, mutta minä vähän rönsyän siitä vielä kauemmas.

Kyllä Imagen tilauksen saa lopettaa, tai haukkua lehden, en minä sitä. Mutta sitä en tajua, miksi ihmiset haluavat kuluttaa pelkästään omaa näkökantaansa tukevaa mediaa. Ja laajemmin: miksi pysytellä vain sellaisissa piireissä, joissa kaikki ovat samanlaisia ja samaa mieltä. Se on ihan helkkarin tylsää. Sitä paitsi sisäsiittoisuus tyhmentää.

Käytännön vinkkejä, eli huippumuodikas ”Lukijaurpo, näin teet” -listaus:

  1. Ruotsissa yksi lempilehdistäni oli oikeistoliberaali Neo. Pilkkasivat älykkäästi suunnilleen kaikkea mihin uskoin. Usein argumentoivat minut suohon, usein olivat kyllä tosi yksisilmäisiäkin. Jouduin kyseenalaistamaan, parantamaan argumenttejani. Opin ymmärtämään vastapuolta, vältin fanaattisuuden. Kaipaan Neoa. Täytyy mennä pian taas käymään.
  2. Suomessa on surkean vähän hyviä lehtiä ylipäänsä, saatikka Neo-linjalaisia. Viime aikoina olen karaissut itseäni ja argumenttejani Tuomas Enbusken blogikirjoituksilla. Tosin Enbusken kanssa olen silloin tällöin samallakin puolella. (Ja tosin se ei ole ihan viime aikoina bloggaillut vaan twiittaillut.)
  3. Toisinaan luen myös Hommaa.
  4. Olen aika kateellinen pojille intistä. Siis tässä asuinpaikkojen, yhteiskuntaluokkien, makujen ynnä muiden sekoittumismielessä. Itselläni oli onneksi tuo joukkueurheilu, joka sentään hieman sekoittaa. (Tai no rehellisesti sanottuna olen muutenkin kateellinen intistä. Minulle intti näyttäytyy vuoden mittaisena turnausmatkana, ja mikään ei ole parempaa kuin turnausmatkat.)
  5. No esim ralli. Tai yleisemmin: mene tapahtumaan johon et ikimaailmassa kuvittelisi meneväsi. Äläkä tuhahtele vaan ota kaikki irti.
  6. Vaihda baaria. Hipsterit sedulaan ja sedutytöt Kallio-Punavuoreen (siis kunkin paikkakunnan henkiseen Kallio-Punavuoreen).
  7. Teinit. Ihania. Ja vanhukset!
  8. Mamut, nepä vasta ihania ovatkin! Kunnioittava väittely esimerkiksi naiskysymyksistä hartaan muslimimiehen kanssa silloin tällöin tuottaa maailmaan paljon enemmän hyvää kuin tuohtunut jäkiseminen Facebookissa omille frendeille jostain hiton laasasesta.
  9. Matkusta. Yövy kotimajoituksessa äläkä hotellissa.
Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään