Riivattu mediasieluni rauhoittuu

Terkut Lahdesta. Syksyn toinen maakuntaviikko, tällä kertaa reitillä Kajaani-Lapinlahti-Kuopio-Varkaus-Mikkeli-Lahti. Pientä hotellikuolemaa havaittavissa.

Scandic Kajanus

Scandic Kuopio

Scandic Lahti

Olen viime vuosina herännyt kotimaanmatkailuun, ja kulttuurikurssin maakuntamatkat ovat entisestään vahvistaneet tunnetta: kotimaassa on niin paljon uutta nähtävää, että minun ei kannattaisi kauheasti kiirehtiä kaukolennoille – vaikka toki Kolumbia ja Kenia yhä ovat unelmalistalla. Lyhyen tähtäimen listalla on nyt kulttuurikohteet Tampere (Les Misérables -musikaali) ja Kuopio (Leea Klemolan Miehen kuolema).

Vierailut maakuntien kulttuurikohteissa aiheuttivat myös oudon tunteen, jota en ensin osannut artikuloida. Että joo, kuulostaa hyvältä tämä teidän juttunne, mutta, mutta, mutta… Mitä? Mikä ei täsmää? Mikä tämän erottaa omasta kokemuspiiristäni?

Ja nyt tajusin sen.

Jos henkitoreisia maakuntalehtien kulttuuritoimituksia ei lasketa, kaikki muut vierailukohteemme ovat olleet valtion, kunnan, EU:n tai säätiöiden rahoittamia. Kulttuurilaitoksia, -ryhmiä ja -projekteja, joiden kukaan ei odotakaan tekevän voittoa. Kohteita, joissa ihmiset miettivät kyllä, mistä yleisö tykkää, mutta joiden ei tarvitse laskea klikkejä, levikkejä ja tuloksia. Toimintaa veronmaksajien ja hyväntahtoisten kulttuurinystävien rahoilla.

Huomioni ei ole arvottava, enkä tarkoita että kulttuurin pitäisi olla taloudellisesti tuottavaa liiketoimintaa, päinvastoin. Sitä paitsi useat näistä vierailukohteista ovat olleet todella huolissaan tukiensa pienentymisestä, ja ihan syystä. Mutta se on toinen aihe.

Huomioni on itsetutkiskelua. Näillä retkillä olen tuntenut oloni levolliseksi ja rauhalliseksi. Kituvan media-alan ihmisenä mieltäni ja luovuuttani kuristaa kotikaupungissani jatkuvasti hirttosilmukka, olkapäälläni istuu piru kysymässä joka asiasta: Kiinnostaako tämä muka riittävän suurta yleisöä? Kuka oikeasti maksaisi tästä? Onko tähän resursseja? Voiko tämä kannattaa? Miten suuri liikevoittoprosentti olisi riittävää kannattavuutta? Onko tämä liian vaikeaa? Hirttosilmukka aiheuttaa myös kroonista turhautumista kielialueemme pienuuteen, massojen huonoon makuun, laajalle levinneeseen tyhmyyteen, tosi-tv-paskaan, blogimaailman ääriporvarillisuuteen, tissikuviin verkkojournalismin pääasiallisena ansaintalogiikkana, ja niin edelleen.

Toista se on lasten arkkitehtuurikoulussa Lapinlahdella, Kaustisen kansanmusiikkikunnassa, Hailuodon taiteilijayhteisössä, Kuopion tanssiteatteri Minimissä. (Toki Helsingissäkin näitä piisaa, mutta Helsingissä on myös toimittaja-arkeni, joten vaikutus ei ole sama.)

Vaikka tässä nyt yritelläänkin kaikenlaista enkä ole vaipunut toivottomuuteen, huomaan, että jatkuva epäily, ideoiden kyseenalaistaminen, klikkikyynisyys ja palavalla öljylautalla oleilu on todellakin aiheuttanut huomattavaa stressiä ja levottomuutta. Luonto ja kulttuuri rauhoittavat ihanasti median murroksen riivaaman sielun.