Tervon Layla

Istuin eilen aamulla bussissa lukevan tytön viereen ja kaivoin laukustani kirjan, Jari Tervon Laylan. Vilkaisin salaa vieruskaverin kirjaa ja hetken luulin, että hänelläkin on Layla, lukujen nimet kun näyttivät ihan samanlaisilta. Mutta hän luki Anja Snellmanin Parvekejumalia. Sattuipas.

Tuli nimittäin Tervoa lukiessa moneen kertaan mieleen Parvekejumala-kokemus, josta kirjoitin keväällä. Tervon kohdalla on jopa keskusteltu siitä, mistä Snellmaninkin kohdalla olisi pitänyt keskustella: Onko kirjailija ihan oikeasti tehnyt taustatyönsä hyvin? Miten todenmukaisen kuvan hän antaa kulttuurista, jota kuvaa? Mikä on fiktiokirjoittajan vastuu?

Jostain hieman hankalasti hahmottuvasta syystä en kuitenkaan Laylan luettuani ollut yhtään niin pöyristynyt kuin Parvekejumalien jälkeen. En lainkaan pöyristynyt. Laylassa on jotenkin helpompi ymmärtää ja hyväksyä, että kirjoittaja on kuvitellut naisen kannalta pahimman mahdollisen skenaarion kurdikulttuurissa – mutta myös suomalaisessa kulttuurissa ja välillä vähän muissakin. Että tämä ei välttämättä ole koko totuus, että tilanne on korostetun kärjistetty, mutta ei siltikään aivan mustavalkoinen.

Mielenkiinnolla olen kuitenkin seurannut Layla-keskustelua. Siitä hajahuomioita ja linkkejä:

• Täällä kurdi Husein Muhammedin yksityiskohtainen Tervo-kritiikki. Sen tärkein huomio on, että kun muut kirjan hahmot ovat monitahoisia ja inhimillisiä yksilöitä, Laylan murhanhimoiset isä ja veli taas vain ja ainoastaan perinteitä noudattavia kurdeja, jotka tekevät kaiken ”vain koska ovat kurdeja – ja muslimeja”. Lisäksi Muhammed erittelee kirjan lukuisia kurdin tai turkin kielen oikeinkirjoitusvirheitä ja huomauttaa, että muutamalla kirjan naishenkilöllä on miehen nimi. Ja myös, että köyhät kurdit käyskentelevät omituisesti Istanbulin turistikortteleissa.
• Kun tästä kritiikistä on uutisoitu, näin ja näin, tartuttavimmaksi kärjeksi ovat jostain syystä nousseet kielivirheet. Se kyllä ikävästi trivialisoi koko keskustelun ja saa kritisoijat näyttämään herkkänahkaisilta viisastelijoilta.
• ”Tavoilleen uskollisesti Tervo on jälleen tutkinut taustat huolellisesti”, kirjoitti Hesarin kritiikissä Antti Majander, sama kriitikko joka ihasteli myös Anja Snellmanin tekemää taustatyötä Parvekejumaliin. Minusta on omituista, että tätä taustojen tutkimista aina vaan hehkutetaan, ihan kuin se olisi jotain muuta kuin itsestäänselvyys, jos kirjoittaa romaanin vieraasta kulttuurista. Vielä omituisempaa se on sitten, jos paljastuu asiavirheitä. Että millä perusteella kriitikko uskoo kaiken, minkä romaanista lukee?
• Welat Nehri vaatii Tervoa pyytämään anteeksi kurdinaisilta ja ihmettelee, miksi Tervon kirjassa ei kerrota sitä, tätä ja tuota kurdien huonosta asemasta. Vaatimus on aika lailla liioiteltu, romaanikirjailija saa kyllä ihan itse päättää, mitä epäkohtia käsittelee ja mitä ei. Romaanikirjailija ei ole tietokirjailija eikä toimittaja. (Joskin Tervolla on toimittajatausta. Tästä syystä onkin minusta omituista, jos hän tosiaan on sijoittanut niitä köyhiä kurdeja sinne turistikrääsäkortteleihin. En ole siis itse tehnyt nyt tähän journalistista taustatyötä, joten kirjoitan ”jos”.)
• Ylen ykkösen Kirjakerhossa (linkki toimii 44 päivää) Jaakko Hämeen-Anttila arvioi, että kirjan virheet ovat aika pieniä, eivät sen suurempia kuin esimerkiksi monissa historiallisissa romaaneissa. ”Sehän on ongelma, jos mennään kuvaamaan islamilaista maailmaa aina tiettyjen stereotypioiden läpi, aina — — nähdään islamilaisissa maissa alistettuja naisia ja väkivaltaa, aina kuvataan siitä samasta näkökulmasta. Se on huolestuttava piirre”, Hämeen-Anttila sanoo.
• Tervo on puolustautunut sillä, mitä minäkin tuossa yllä kirjoitin, että hän kuvaa muitakin kulttuureita, ennen kaikkea suomalaista, yhtä terävästi. Hämeen-Anttilakin totesi, että näin on, mutta huomautti, että me suomalaiset osaamme korjata omaa kulttuuriamme koskevat asiat. Tiedämme, ettei ihan kaikkia naisia hakata eivätkä opiskelijanaiset ryhdy tuosta vaan prostituoiduiksi. Tämä on minusta ihan keskeinen asia tässä fiktiokeskustelussa. Kuten jo sanoin, fiktion kirjoittaja saa itse valita näkökulmansa, henkilönsä ja niiden luonteenpiirteet, mutta osaammeko me kaikki tyhmät lukijat käsittää, että se fiktio ei ole koko totuus siitä vieraasta kulttuurista? 
• Ihmettelen myös sitä, että eikö kirjailijoista olisi virkistävää vaihtaa joskus edes vähän näkökulmaa. Eikö kiinnostaisi paljon enemmän Laylan murhanhimoisen isän tai veljen sielunmaisema? Tai vaikka kertomus riettaista musliminaisista? Kun tämä on niin nähty tämä kaikkein stereotyyppisin islam-tarina. 
• Tervo selittää kirjoittaneensa kurdinimen Leyla väärin Laylaksi, jotta saa viitattua Eric Claptonin Layla-biisiin. Huono syy.
• Kirjan lopussa Laylan isä on mielestäni ihan inhimillinen yksilö ja isä, ei ”pelkkä kurdi ja muslimi”. En siis ihan osta tuota Muhammedin kritiikkiä.