”Työsopimus”

Äsken puhelimeni soi; Diop Espanja soittaa. Kaukainen ystävä siis. Luvassa uusi jakso ruohonjuuritason siirtolaisuustarinoita.

Soitin takaisin. Hävetti. Olen soittanut Diopille viimeksi joskus keväällä kännissä keskellä yötä ja tilittänyt jotain omia hirvittäviä first world probleemiani. Paperiton ja rahaton ja tulevaisuudeton mies oli tosi empaattinen ja ymmärtäväinen ja yritti lohduttaa minua raukkaparkaa. Sen jälkeen en ole kehdannut soittaa, ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä vaikeammaksi soittaminen on käynyt. 

Ei Diop ollut millänsäkään, iloinen vain kun vihdoin soitin. Tämmöistä tasa-arvoista ystävyyttä meillä.

Hänhän on siis ollut kohta vuoden päivät Espanjassa. Espanjassa voi olla vaikea tilanne, mutta siellä on selvästi toivoa, toisin kuin Ateenassa. 

Tämänhetkinen toivo on se, että jos on asunut Espanjassa todistetusti kolme vuotta  ja jos on työsopimus, voi kuulemma saada oleskeluluvan. 

Sinun pitää odottaa siis vielä pari vuotta, totesin puhelimeen. Ei ei, homma hoidossa, Diop vastasi. Hänellä on jo todisteet kolmen vuoden Espanjassa oleskelusta. Nyt tarvitaan enää työsopimus.

Se mahtaa olla vaikea hankkia, kommentoin. Kyllä, Diop myönteli, mutta eri tavalla vaikea kuin ajattelin. Se on kallis. ”Työsopimus” maksaa Espanjassa yleensä pari kolme tonnia.  Töitä ei tarvitse sentään tehdä. 

Odotteluajan Diop on opiskellut espanjaa. ”Se on helppoa, tosi samanlaista kuin ranska”, hän sanoi. Totta, vastasin ja kehuin hänen kielitaitoaan. Hän osaa äidinkielensä wolofin lisäksi jo ranskaa, englantia ja espanjaa, ja vissiin jonkun verran kreikkaakin. ”Siitä on minulle vielä hyötyä, jos joskus työskentelen vaikka hotellissa.” Totta, myöntelin. Tosin hänen pitää ensin opetella kirjoittamaan. 

Diop haluaisi pikapuoliin kotiin Senegaliin. Äiti, 87, on sairas.

Mitäs sulle kuuluu, Diop kysyi sitten. Oikein hyvää, vastasin. Oikein hyvää.