Vaihtariudesta
Hesarin sunnuntaisivuilla oli tänään juttu vaihto-oppilasvuoden muuttumisesta it-kehityksen myötä. Juttu oli mielenkiintoinen ja aivan oikeassa: ei ole enää vaihtarius mitä oli ennen.
Itse olin vaihto-oppilaana Ranskan maaseudulla 1996-97, vihoviimeisenä talvena ennen kuin suomalaisteinit saivat kännykät ja sähköposti yleistyi. Valtaosa kavereistani lähti (kyllä, olimme varsin hyväosaisia) vuotta myöhemmin, ja heidän kanssa jo meilailtiin. Sitä seuraavan talven vaihtareilla oli kännykät mukana, ja tekstailtiin. Muistan olleeni melkein katkera tästä helppoudesta, jolla myöhemmät lähtijät seilasivat läpi kulttuurishokkien, koti-ikävän ja eksistentiaalisen yksinäisyyden.
Minun vuoteni oli ollut jotain aivan muuta. Käsin kirjoitettuja kirjeitä, sadan frangin puhelinkortteja, totaalista uutispimentoa lukuunottamatta vanhoja Hesareita, joita vanhemmat joskus lähettelivät. Isäntäperheeni kymmenvuotias poika halusi lyödä kanssa sadasta frangista vetoa, että Suomi ei kuulu EU:hun. Hänen isänsä kannusti. Perhe ei vielä vuoden jälkeenkään uskonut, etten osaa sanaakaan venäjää, vaan ajattelivat, etten vain halua myöntää osaavani. Heidän suurin toiveensa oli, että suostuisin host-äidin alusvaateliikkeen näytökseen malliksi ja että pukeutuisin minihameisiin kuten naisten kuuluu. Ja noin yleisesti, kukaan ei tiennyt, missä ja mikä Suomi oli, ja kaikki halusivat osallistua nuoren ja eksoottisen villi-ihmisen sivistämiseen. Kouluvuoden aikana kerran yhdellä englannintunnilla opettaja kysyi kaksi tai kolme kysymystä minun maastani, muuten ketään ei kiinnostanut pätkääkään. Joskus epäilin, onko kotimaatani edes oikeasti olemassa, kuvittelenko sen vain.
Vanhemmat soittivat sunnuntaisin, kuten Hesarin jutun Laurallekin. Muistan kaksi kertaa vuoden aikana soittaneeni parhaalle ystävälleni puhelinkopista ja kiroilleeni hänelle puhelimessa aivan tolkuttomasti. Suomen kieleni oli kangistunut, ja kaikenlaisten lievempien sanontojen sijaan mieleeni tulivat tehostekeinoina vain kirosanat. Vuoden ainoan suomalaisen tapasin maaliskuussa Alpeilla. Siellä jollain tytöllä luki pusakassa suomenkielisiä sanoja ja menin aivan ekstaasissa puhumaan sille. Sitä ei tietenkään kiinnostanut, se oli lomalla suomalaisista, kun taas minä olisin halunnut halata ja rutistaa sitä, koska se oli Suomesta.
Jos siihen aikaan olisi ollut netti ja läppäri, olisin aivan varmasti käyttäytynyt juuri niinkuin Hesarin uutisessa kielletään tekemästä: olisin sulkeutunut huoneeseeni chattailemaan Suomen-ystävieni kanssa. Tosin se ei hirveästi olisi muuttanut arkeani, istuinhan ilman nettiäkin kaiken iltaa huoneessani lukemassa läksyjä ja kirjoittamassa kirjeitä. Ei sieltä pikkukylästä mihinkään olisi päässyt, eikä siellä tapahtunut mitään.
Vuosi oli jälkikäteen ajatellen aika hirveä (vaikkakin kevätpuolella rakastuin palavasti ja sittenhän siitä tulikin itku toiseen suuntaan, kun piti kotiin lähteä), enkä tosissaan tiedä, voiko sellaista suositella yhdellekään herkässä iässä olevalle teinille. Koko vaihtarikonsepti on mielestäni psykologisesti sairas. Mene murrosikäisenä vieraaseen perheeseen asumaan, sopeudu ja varo valittamasta yhtään mistään, koska ”se ei ole paremmin, se ei ole huonommin, se on vain eri lailla”, ja muista aina olla kiitollinen siitä, että perhe on hyvää hyvyyttään ottanut sinut luokseen. Älä soita liian usein kotiin, kiellä perhettäsi ja ystäviäsi tulemasta käymään. Niin joo, ja vanhempasi maksavat tästä hyvästä pikkuauton hinnan – eikä edes sille isäntäperheelle, mikä tavallaan tekisi tilanteesta tasa-arvoisemman ja poistaisi sen tolkuttoman kiitollisuudenvelka-valituskielto-paineen vaihtarin niskasta, vaan jollekin järjestölle. Minulle ei vieläkään ole selvinnyt, mihin tämä ”non-profit” järjestö ne rahat käytti, ei ainakaan minusta huolehtimiseen.
Siinä mielessä on ehkä ihan hyvä (tuo Hesarin) uutinen, että ”uraohjusnuoret” eivät enää halua lukiovaihtoon, vaikka syy ei olekaan aivan tämä kuvailemani.
Toisaalta en vaihtaisi vuottani mistään hinnasta pois. Mikä ei tapa, se vahvistaa, indeed. En olisi minä ilman sitä kokemusta, enkä tietäisi, mihin kaikkeen taivun katkeamatta. Ja tokihan minulla on paljon kivojakin muistoja Ranskasta. Olen isäntäperheeni kanssa edelleen yhteyksissä ja välimme ovat oikein lämpimät.
Ja jos olisin voinut chattailla ja skypettää Suomeen joka päivä, saada sieltä vahvistusta identiteetilleni ja oikeassaolemiselleni esimerkiksi EU-kysymyksissä, purkaa kauheita kokemuksia ja haukkua loputtomasti ranskalaisia, en olisi joutunut kasvamaan puoliksikaan niin paljon kuin jouduin. Eikä muutaman kuukauden opiskelijavaihto tietenkään ole yhtään samanlainen monikulttuurisuuskokemus kuin hardcore-eristysselli-vuosi.
Että kyllä on helppoa nykyajan nuorilla, sanoo täti.