kuva: @dj.hullupillu

Minusta on alkanut tuntua, että tällä hetkellä on jotenkin muodikasta olla hirmuisen epäkiinnostunut muista ihmisistä. Tai voi olla, että kukaan ei ole vain kiinnostunut minusta, mutta se on liian kipeä ajatus, joten yleistän kokemukseni itsesuojelun nimissä.:D

Olen silleen(kin) outo, että vaikka introvertiksi identifioidunkin, voin aivan hyvin puhua säästä, penskoista, kuunnella vaikka tovin kertomuksia toisen viimeöisestä unesta tai jopa katsella vähän lomakuvia puhelimelta. Ei haittaa; melkein kaikki kiinnostaa ja ihmismielen salat sytyttävät. Olen nillittänyt riittämiin ei-niin-vastavuoroisista ihmissuhteista, mutta paitsi toistuvan kuuntelijan rooli, vituttaa myös ihmisten välinpitämättömyys.

Mukavan oloinen miekkonen hakee seuraa ja tekee aloitteen, mutta jos hänelle vastaa ilahtuneen innokkaasti, juttu lopahtaa heti alkuunsa. Kaveri laittaa ääniviestin ja vastaan siihen wall of textillä; vastausta siihen ei enää tule. Tuttujen, heilojen ja kohta varmaan kollegoidenkaan kanssa ei sovi sopia mitään päivän, saati viikon päähän, koska eihän sitä nyt voi vaan ilmaista, että olisiko kiva lähteä leffaan tai pitää palaveri vai ei. Sitten jälkeenpäin kuitenkin voivotellaan, että kun kukaan ei koskaan ikinä mitään.

Voi tosiaan olla (ja alemmuudentunnossani näin paikoin tulkitsenkin) että juuri spesifisti minun seurani ei nappaa. Coolin välinpitämättömyyden ja suoran ghostaamisen ilmiö vallitsee kuitenkin jo(pa) niissä kohtaamisissa, kun minkäänlaista tuttuutta tai havaintoa karmeasta persoonastani tahi ulkonäöstäni ei vielä ole. Sääntöjä siihen, miten ei saa pitää yhteyttä, on enemmän kuin niitä, miten saa. Ei saa laittaa viestiä liian aikaisin aamulla, ei kesken työpäivän, eikä epäilyttävän myöhään illalla. Ei saa kysyä liian monia kysymyksiä muttei myöskään jaaritella itsestään. Pitää olla hauska ja viihdyttävä mutta ei liian alatyylinen. Puhelu on ahdistava, sähköposti liian muodollinen ja ovelle ei voi ilmestyä yllättäen.

Olen hieman yllättynytkin siitä, että välttelevän kiintymyssuhteen omaavana ja superpaljon tilaa tarvitsevana olen kuitenkin turhautunut näihin yhteydenpido(ttomuude)n ilmiöihin. Olen ilmeisesti liian vanha ja väsynyt epämääräisiin suhteisiin ja olemattomaan kommunikaatioon. En tunne itseäni toivotuksi vieraaksi, jos vastaukset tapaamiskyselyyn ovat tyyliä ”ok” ”joo” tai ”ihan sama”. ”Tule jos haluat” kuulostaa siltä, että änkeän väkisillä toisen luokse tupatarkastukselle. Onko todella tultu siihen, että ”vaikka” on jo hulppean valaiseva ja optimistinen vastaus viikonloppusuunnitelmiin? Lapsena kirjoittelin paksuja kirjeitä, ja näenkin toisinaan unia, että pöytälaatikkoni tulvii vastaamatonta kirjepostia – toiveajattelua (vaikka tilanne unessa onkin enemmän painajaissävytteinen)!

Niiden ihanien ystävien kanssa, jotka yhä vuorovaikuttavat kanssani viestitse sekä livenä, olemme jutelleet esimerkiksi treffailun kiemuroista. Erityisesti miesoletetuilla tuntuu olevan tapana siirtää jutustelu deittipalvelusta ei suinkaan omaan puhelinnumeroon, vaan johonkin somealustalle, jossa saa helpommin rajattua ja estettyä yhteydenpidon ja koko yhteystiedon. Miehet eivät tykkäile kumppaniehdokkaiden kuvista, että ei jää mitään pysyvää jälkeä, vaan laittavat sydämiä reelseihin ja lähettävät booty callinsa Snapchatissa jotta todistusaineisto keskusteluista katoaa pikapuoliin. Ovatko tyypit tosiaan niin salamyhkäisiä ja/tai pyörittävät niin montaa mirkkua, ettei vanha kunnon puhelinnumeroiden vaihtaminen tule kyseeseen kuin vasta alttarilla?

Tiedän että minussa on runoilijan vikaa ja kirjoittaessa minusta kuoriutuu ihan mahdoton jaarittelija. Kaikille viestien näpyttely ei ole mieleen, eikä arjessa ole voimavaroja nähdä, saati kirjoittaa pienoisromaaneja, mutta pidän melkoisena märkänä rättinä naamaan, jos ensin itse hierotaan tuttavuutta ja sitten välittömästi todetaan, että mä en sitten jaksa viestitellä, en ehdi olla puhelimella (ei pidä paikkaansa juuri kenenkään kohdalla) tai mulla on tosi korkea kynnys kirjoitteluun.

”En etsi kirjekavereita”, on tapana todeta, kun etsitään seksiseuraa tai seurustelukumppania. Mutta löytäisikö jostain vielä just sellaisen kirjekaverin? Näinä nopeatempoisina appien, snappien ja thirsttrappien aikana voisi olla eheyttävää, jos joku lukisi vuodatukseni, kommentoisi sekä kertoisi omista kuulumisistaan seikkaperäisesti. Ajatuksella laadittu kirje kuukaudessa korvaisi monen monta tekstaria.