Meneeks tää nappiin vai vihkoon? Ihan sama kuha ny jotaki tehää sisko

Suudelma on teko
mut rakkaus on ilme
Sä oot mulle kipulääke
mä oon sulle

Virhe

Opiskeluvuosista ei jäänyt jonnekin syvälle aivojen takaosastoon jemmatun yleistiedon ohella käteen paljoa muuta, siis mitään verkostoja tai sellaisia. Siksi on iloista vaikkakin vähän hämmentävää treffata satunnaisesti opiskelukollegaa, jonka numero on säilynyt puhelimessa kaikki nämä vuodet. Kohtaaminen tuo aina mieleen hieman nuoruusvuosien antipatioita ja ahdistuksia, mutta myös tarjoaa kurkistuksen johonkin entiseen elämään: ”…Jonkun kauan sitten unohtuneen tunsin liikuttavan minua…”

Tällä kertaa olimme sopineet kuluttavamme parin päivän ajan rutkasti kulttuuria ja siinä sivussa kyllä kammottavasti liikaa rahaa. Ahmin ahneesti kuulumisia kulttuuriskenestä, tapahtumia taidealalta ja tunsin välähdyksiä menneestä minästä, joka tamppasi tennarit jalassa tanssilattialla ja kolusi taidenäyttelyitä epävarmuuden ja intellektuellin itsetietoisuuden välillä tasapainoillen. Jotenkin kimppakämpän koleassa ilmanalassa, kaikkien nuhjuisten huonekasvien ja kirjojen ja haisevien biojätteiden ja epämääräisten purnukoiden keskellä oli tosi hyvä olla.

Ensimmäinen etappi oli Eevil Stöö, keski-ikäistynyt räpin kantaisä. Tiedäthän, se koko naamansa pipoon peittävä ukkeli, joka käyttää keikoilla äänenmuunninta ja räppää sekopäistä settiä kolmannessa persoonassa? Herran levynjulkkarien oli määrä olla keikkapaikan virkaa toimittavassa skeittihallissa, ovella kädet täristen koronapasseja ja kaikkia mahdollisia tositteita kaivaessani ovihenkilö kysyi ilmeettömästi ”Mihin oot menossa?” ja minä vastasin nohevana että ”Keikalle”, vaikka tyyppi olisi kaivannut vähän tarkempia speksejä, että mistähän esiintyjästä oli kyse kun salejakin oli useampi. Iästä ja ulkomuodosta olisi ehkä voinutkin päätellä, että vaikkapa Meiju Suvasta, mutta niin vain sukkuloimme muina mammoina räpluolaan kaikkien pipopäiden joukkoon tilaamaan talon viiniä ja nyökkimään kohteliaasti päätä kotikutoisen lämppäriesiintyjän tahtiin. Jos nyt muutamia huvittuneita katseita saimmekin, oli räppikansa pääosin vastaanottavaista ja ystävällistä, eikä hieman massasta poikkeava habitus haitannut – ainakaan valojen hämärryttyä…

Oli hämmentävä todeta, että Stöö oli kuin olikin jo ihan setä. Mahakas kommandopipopää luki niin vanhojen kuin uusien biisiensä lyriikat suoraan paperilta ja liikehdintä oli huomattavan laiskaa. Tuli fiilis, että herra oli jo kovasti siirtämässä valtikkaansa seuraaville tulokkaille, ainakin mitä live-esiintymiseen tulee. Biisien sanoitukset toimivat kyllä yhtä mainiosti kuin ennenkin, ja energisen feattaajansa avulla Stöö jaksoi papattaa menemään viitisenkymmentä minuuttia ennen kuin kisakunto ilmeisesti hyytyi totaalisesti. Joku aikakausi tuntui päättyvän, kun keikan viimeinen biisi tuli nauhalta Stöön huohottaessa juomapullo kourassaan. Silti tutut maneerit kuten tyypin levottomana heiluva räppikäsi ja voimakkaasti suhahtava ässä hellyttivät yhä. ”Paskat vihaajista, mielummin himas ja tilaa pitsaa. Ei must ois tullu näin mässyy jäbää, ilman yhtään lihomista. Karkasin nuoren Pelikaanist, en jaksanu pelleillä. Mafiaköörit pelaa ni kolikot hoidetaan tonnin seteleillä.Stöö nousee puskasta, koska nauttii syksyn ruskasta.Jätti Jumalan pestin mulle ku päästää niin paljon paskaa suustansa..”

Kun elämäntyyliä yli varojensa oli elelty niin Kallion kahviloissa kuin taidemyynnissäkin (hankin elämäni ensimmäisen veistoksen), oli luvassa toinenkin musiikkielämys hieman eri genrestä. Sitä ennen ehdimme kuitenkin puhua paskaa politiikkaa, ihmissuhdeasiaa, mielenterveysmurheita, juoruja ja muita marinoita sekä siemailla glögiä Sinkkuelämää-sarjan uusien jaksojen siivittämänä.

Kulttuuritalo oli kai suotavampi ympäristö tukevasti (tai no seuralaiseni fyysisesti kyllä hyvinkin hentoisesti) täti-iässä oleville kulttuurin kuluttajille, vaikka veri vetääkin välillä hämyisille klubeille. Yleisö oli vallan heterogeeninen, kyseessä oli koko perheen tapahtuma, sillä bongasimme juomajonosta ala-asteikäisen tyypin, joka väitteli vanhempiensa kanssa kuulosuojainten tarpeesta! Porukka oli selkeästi purkamassa korona-ajan patoumiaan, sillä kaikki vauvasta vaariin heiluivat jo lämppäribändin aikana ihan kiitettävästi. Pääesiintyjänä olikin sitten paljon puhuttu Ursus Factory, jota kohtaan en ollut ehtinyt muodostaa mitään ennakkokäsityksiä, ja jos jotain huimia odotuksia olisi ollutkin, kaksikko olisi kyllä lunastanut ne kaikki. ”Olen viimeksi nähnyt tällaisen moshpitin Disco ensemblen keikalla kymmenen vuotta sitten!” huudahdin tätimäiselle nostalgisoinnille uskollisena katsoessani sekä bändin että yleisön mielipuolista reuhaamista.

Miesoletettujen kaverusten biisimateriaali oli hauskaa, improilu taitavaa ja yleinen meininki aivan mielettömän valloittavaa! Angstaamiseen taipuvaisena en muista milloin olisin todistanut niin pidäkkeettömän iloista ja positiivista keikkaa, herkkiä sävyjä kuitenkaan kaihtamatta. ” Susta vaan oon täysin paskana. Haluun nähä kaikki sun tatskat ja silittää sun tukkaa”. Vaikka kappaleet eivät olleet minulle ennestään tuttuja edes Spotifysta, oli menoon helppo päästä messiin ja loppuillasta vieno keinahtelu vaihtui jo kunnon joraukseksi. Ympärillämme riehui koko joukko isokokoisia miehiä, jotka taputtelivat toisiaan liikuttuneina olalle, sekä äänekäs teinityttöjen porukka, joka kiljui kuorossa ”Pinkki pilvi” korvia raastavilla äänillä.

Helsingin yö oli loskainen ja liukas, ”kadulla adventti sohjoa kyntää” kuin Juicen biisissä. Bussi kuljetti halki pimenevien lähiöiden nykien ja pysähdellen, etupenkissä jo kuorsattiin. Uni ei tullut aivan heti, ensin piti syödä voileipiä (merisuolalla höystetty levite best öiseen nälkään), googlata minkä ikäinen on Eevil Stöö (ei selvinnyt), ja mitä esiintyjiä on ensi kesän festareilla (jostain syystä ihan niitä samoja kuin silloin kun oltiin parikymppisiä). Aamulla ajattelin siirtolapuutarhamökkiä, omistusasuntoa, kynttiläillallisia ja kaikkea mistä minulla on vain kalpea aavistus. Toisaalta murunenkin skenelarppausta riittää, luulen että mietin pitkään taidemyyjäisissä katselemaani pinkin sävyissä hehkuvaa teosta ja tapailen työmatkalla Ursus Factorya.

Gandalfin lailla koitan suunnan haistella
Turha mun on Kuningatar Kohtalo
Sua vastaan enää taistella
Valintatilanteet tuntuu todellisilta
Mut kun palaan ajassa taaksepäin
Ymmärrän sen, takaisin käännän aikakoneen
Kaipaan, kaiken oli vaan pakko mennä näin