Kesä, eikä mitään tekemistä, kaupunki nöyränä sylissä

Olen kerran jos toisenkin sanonut olevani kesäihminen, mutta olenko sittenkään? Olen syntynyt toukokuussa, silloin kun kaikki on vielä kainon vihreää ja ulkona tarvitsee villatakkia. Kesästä tulee mieleen monia ihania hetkiä ja retkiä, mutta myös hiki, allergia ja itikat.

Kesäihmiset ovat oikeastaan hieman pelottavia. Tiedättehän, sellaiset paidattomat ja punakat tyypit, jotka istuvat päivittäin terassilla nesteyttämässä itseään tai heittelevät laiskasti petankkia lähipuistossa. Ihokontakti on ihan kiva asia, mutta noin muuten ihmiset ovat ihanampia vaatteet päällä. Kolmenkymmenen asteen paahteessa tirisevä nahka tuo mieleen vartaassa paistuvan porsaan, ja mielikuva ei tällaista porkkanan purijaa suuremmin miellytä. Muinainen kesäreissu Kalajoelle oli kovin kuumottava pakaroiden liimautuessa pelkääjänpaikan nahkapenkkiin, ja aamulla teltta oli kostean höyryinen.

Jäätelö, aamukahvi mökin portailla lintujen laulaessa, pyöräily kesäyössä, moshpit festareilla… kesään liittyy lukemattomia, tunnelmallisia hetkiä. Mutta kesä on vain niin lyhyt aika vuodesta, että en pysty lataamaan siihen kaikkea energiaani ja emotionaalista panostustani. Ja mahtuu muistoihin niitä vähemmän miellyttäviäkin hetkiä: kaverin miehen yllättäminen kesäisissä vemputuspuuhissa ilkialastomana, lämpöhalvauksen partaalla olevien elukoiden pelastamista autoista ja reissuja, joihin sisältyi lähinnä rankkasadetta ja riitelyä. Kesissä on usein ollut jokin teema: mansikkakesä, keikkakesä, opiskelukesä … Nyt vuorossa on jo toinen koronakesä ja se alkaa semisti tympimään.

En erityisemmin pidä uimisesta, kaipaan minun ja veden väliin jotain, vähintään veneen. Tykkään kyllä istua rantakallioilla tai laiturilla, ihailla aaltoja ja seurata veden elämää. Saaret, poukamat ja salaiset hiekkarannat kiehtovat, ja vesi elementtinä rauhoittaa. Toinen kesäinen intohimon kohteeni on kukat! Kun vielä vaikutin instagramissa, kesä oli yhtä kukkakuvien tulvaa. Nyttemmin keskityn ihailemaan kukkaloistoa omaksi ilokseni. Kirsikkapuut, valkovuokot, hiirenvirnat, kaikki omalla tavallaan viehättäviä.

Kesällä paitsi pilvet, myös ihmiset karkaavat jonnekin , matkaavat mökille, istuvat päivät lasten kanssa leikkipuistossa, kutevat kesäheilan kanssa tai juovat kaljaa. Sitten syksyn tullen kömmitään kotiin, otetaan ehkä varovasti yhteyttä kanssaihmisiin ja pyydetään teelle tai iltalenkille. Toivottavasti tänä kesänäkin joku pyytää ulos, viime kesää vietin maalla vuohipaimenen roolissa sydän vähän syrjällään mutta paikoin jopa aika seesteisissä tunnelmissa. Jospa tulevakin heinäkuu näyttää muulta kuin kerrostalokaksion valkoisilta seiniltä.

*otsikko: Maija Vilkkumaa  – Kesä