Vtun unelmat

Raivostuttavaa: Märät sukat, ghostaus, itikat. Kaikkia kolmea on mahtunut tähän (vai joko täytyy sanoa viime?) kesään. Suo, kuokka ja vitutus. Pitkähkö, kuuma kesä – hellettä vaan ei seksisellaista. Jalat ja sielu ruhjeilla. Monta hiljaista hetkeä laiturinnokassa ja ainakin yhtä monta maantietä pitkin poljettua kilometriä.

Lisää silmäryppyjä ja kolmen sentin koronajuurikasu. Nostalgianauruja vanhojen kirjeiden parissa.Voi tokaluokkalaisen viattomuutta: ”Mennäänkö taas joku päivä uimahalliin leikkimään Titanicia?”. Kunpa aikuistenkin ihmissuhteet olisivat yhtä mutkattomia kuin lasten. ”Leikitäänkö?”, ja sitten turhia tuomitsematta kuljeskeltaisiin kaduilla ja keinuttaisiin, kunnes päivä päättyisi käden huiskaukseen ja kotiin syömään. Viikonloppuna leikkiä voisi jatkaa ehkä yökylässä, karkkia ja kauhuleffoja kylki kyljessä peiton alla.

Kakara-ajan aiheet ja vaiheet ovat varmaankin mielen päällä siksi, että elämä on tuntunut taas mutkikkaalle ja nyt kesäloman jälkeen on koittanut uusi työ, jossa leikin aikuista asiantuntijaa.On hassua ja haikeaa, miten suurimpien tapahtumien hetkellä sitä tuntee itsensä kaikkein yksinäisimmäksi.

Kompensoin virkanaisen arkea kaikella pienellä hupsulla odottamisen arvoisella,mitä merkkailla korostustussilla kalenteriin. Taskussa on lippu rapfestareille – en jäänyt odottamaan että joku Sannin tahtiin sheikkaava kaverini löytäisi sisäisen ghettomasansa vaan päätin mennä yksin fiilistelemään. Koronaturvavälit pitävät huolen siitä, etten ala hinkuttaa ketään gangstaräpin tahtiin.

”Etkö löydä paikkaasi maailmassa?”, lässytän nukkumapaikkaa aprikoivalle koiralle, ja mietin että samaa voisin kysyä itseltäni. Tämän kesän piilottelin sukumökillä kuin linnunpoika, pakenin arkea repaleisiin uniin. Eräänä päivänä vajosin kummalliseen valveuneen jossa yritin pelastaa erästä ihmistä joka ei (yllättyneet parijonoon!) apuani pyytänyt. Kaikenlaisten kummallisten kerrostalon rappukäytäviin sijoittuvien skenaarioiden lisäksi unessa esiintyi maksamattomien laskujen pino, murtoyritys ja kaksi muovikassillista kannabista. Psykedeelinen estetiikka muistutti juuri katsomastani The doors-leffasta, tapahtumat taasen omasta ja muiden elämästä.

”Come on baby light my fire”, lauloi Jim Morrisson tai no häntä leffassa välttävästi tulkitseva Val Kilmer, joka esitti Jimin elämänkaaren nahkahousuissa kiemurtelevasta rocktähdestä vatsakkaaksi alkoholistiksi. Jim oli liekeissä hetken, minä en syty tällä hetkellä mistään. The Doors oli ajankuva ja tyyliltään uniikki, mikä olisi tämän ajan kiteyttävä yhtye?