Aja lujaa sinne umpikujaan – pyörällä vai bemarilla?

”Osaatko sä varmasti reitin sinne?”, kysyy kollega kun lähden polkemaan kohti kerhotiloja. ”Joo, viime vuonna tuli käveltyä jokusen kerran sinne suuntaan, kaljakaupan kautta.”, vastaan spontaanisti ja työtoveri katsoo huvittuneena. Matkustan ympäri maailmaa, laukussa kaljaa ja karkkia vaan, jos mua hiukkasen onnistaa niin uuden ystävän saan.Tällä kertaa repussa on välipalakeksejä ja muistiinpanovihkoja, ensi viikolla starttaa vertaisryhmä jossa yritetään puhua tunteista ihan ilman tissuttelua.

Ajokortittomana olen tottunut pyöräilemään ja vaeltamaan milloin minnekin. Auton omistamiseen sisältyy mielessäni erilaisia fantasioiden värittämiä mielikuvia ; Tehokasta, aikuista mutta jotenkin kauhean vastuullista. Ei ole kauaa kun kokeilin tuntumaa autoon ihan ensimmäistä kertaa. Kurvailin varovasti kaverin valtamerilaivan kokoisella kaaralla parkkipaikkaa ympäri pata jumissa peläten poliisia ja arvamaattomia mopopoikia. Kaiffari kannusti, kädet tärisivät. Kuten olen ehkä kirjoittanut aiemminkin, nään painajaisia päämäärättömästä ajelemisesta sisäinen kompassi ja silmät pyörien. Hitto vie, auto on minulle niin vieras ja turvaton paikka, etten ole edes ikinä harrastanut seksiä sellaisessa.

Pyöräilevänä ja jalan kulkevana olen erilaisessa asemassa kuin useimmat ikätoverini. Pyyhkäisen paikalle kokoukseen aina hieman huuruisena ja hikisenä, siinä missä toiset astuvat autosta suoraan ovelle tennarit tahrattomina ja tukka ojossa. En voi tehdä isoja hankintoja ilman suurta suunnittelua, sillä pyörän tarakalla ei kuljeteta keittiön pöytää saati sänkyä! Vaikka itse olen elämäntapani valinnut,satunnaisesti sapettaa, kun jokin kirppisskipididiili tai muu vastaava menee sivu syyn kun en saa kyytihenkilöä tarpeeksi äkkiä avuksi. Olen kyllä kuljettanut huonekaluja ratikassa ja pyörittänyt painavaa sohvapöytää kadun reunaa pitkin kotiin – hullulla on halvat huvit ja idiootilla ilmaiset.

Opiskelukaupungissa raahasin kotipuoleen pyykkikasseja ja ruoka-apua milloin pulkalla kiskoen ja milloin pyörän ohjaustangolla roikottaen. Olen vetänyt perässäni pahvilaatikoita, matkalaukkuja ja jätesäkkejä, tehnyt pyörällä muuttokeikkoja ja ties mitä karkumatkoja. En unohda ikinä miten ensitöikseni Pariisissa rullasin vedettävällä matkalaukulla paikallisten tyyppien varpaiden yli. Olen istunut pyörän tarakalla, kuskannut pyörän tarakalla toisia ja itkenyt pudonneita ketjuja tai puhjennutta rengasta milloin minkäkin tien reunassa. Pyörävarkaat ovat aina olleet pahimpia vihollisia ja alinta kastia, voi sitä vitutuksen määrää kun elämäni ainut oikeasti laadukas polkupyörä lähti roiston matkaan! Joku kryptoniittilukkohan siinä olisi kai pitänyt olla, hitto.

On muuten vinha fiilis pyöräillä aikuisiällä baariin tai sieltä kotiin, kruisailla festareille ja tehdä viikon ruokaostokset pyöräillen. Tulee samaan aikaan reipas ja nolo olo. Ehkä vähän vapaakin; Se on moido vaan teille perheautoon tuntikausia kauppakasseja ja kakaroita lastaavat nyrppänaamat, meitsi hyppää sulavasti (hoho) pyörän selkään ja kiitää halki katujen kotiin. Parhaiten tähän fiilikseen pääsee toki kesäisillä kaduilla, syksytalven räntäinen liirto on omiaan kaatamaan ojaan koko polleana polkevan tätsyn pyörineen. Onneksi ruhjeita on jo niin paljon että arpikin lie enemmän kaunistus kuin kauhistus.Ainoastaan silmälasien soisin säästyvän, jotta onnistun suuntaamaan kutakuinkin kämppääni kohti.

Joskus mietin, millaista olisi elää pyöräilyyn kovasti kannustavassa kaupungissa, kuten Köpiksessä. Kävimme kyllä siellä kerran exän kanssa, minä olin masentunut ja itkin, ja joku iäkkäämpi täti näytti puistossa pimppiä. Harkitsen siis vielä muuttamista ainakin siihen saakka, kunnes olen itse vanha römpsänvilauttelija. Lihat kuin velhon hihat liehuen maailmalle, polkupyörä on voinut toki vaihtua muunlaiseen pyörillä varustettuun kulkupeliin, enkä puhu nyt Mersusta.

Koska olen kaikkiin asioihin nokkani pistävää sorttia enkä sattuneista syistä tarvitse kikkelssöninjatketta enkä myöskään tupakansytyttimeen liitettävää penispumppua, minulle paras ajokki saattaisi olla pakettiauto. Siihen mahtuisi kadun varrelta löydettyjä eläviä ja kuolleita elukoita, pari liftaria, kasvilöydöksiä, nukkumisvarusteet, useammat vaihtovaatteet ja kasa kirjoja. Koska omaa automobiilia ei kuitenkaan ole eikä ihan heti tule, olen oppinut maltilliseksi pakkaajaksi. Silti minun matkoillani on tapana tulla vähän muuttujia sekä ylimääräistä kuormaa, kuten kolmetoista koiraa lentokoneen ruumaan, nukutuksesta virkoava tai henkensä heittänyt eläin jota pitää kantaa olalla halki kaupungin, ojasta löytyneitä männyntaimia, palautuspullosaalis, vanhus joka täytyy saatella laukkuineen kotiin tai polun varrelta löytynyt hieno kivi.

Joo-o, on se ajokortti mulla ollut jo tovin agendalla, some day sooooon. Siihen saakka ja varmaan sen jälkeenkin ihailen salaa smoothisti liikenteessä liikkuvia autokuskeja, vaikka en sitä auliisti myönnäkään. Hävyttömän holtittomat kaaharit saavat sen sijaan sykkeen nousemaan, yritäpä päästä turvaan perjantai-illan mopoautomölleiltä ja audiahdistelijoilta kun poljet konkeliasi vesisateessa hämyisen suojatien yli. En ole mikään hevosvoimista hullaantuva auton konepellillä kiehnäävä mirkku, mutta onhan se nyt ihan kiva saada välillä vähän kyytiä – ainakin silloin kun kantamuksina on putkikassi, koira, kumpparit ja kukkaruukku.

♦
Ajetaan vähän kauemmas, jotta unohdan
kuinka raaka on maailma ja todellisuus.
Sanot: beibi haluun näyttää sulle sen kohdan, naurahdan
Mutkassa maailmamme muuttuvan nään.
Nuo valot saa meidät sokeiksi
Kun kosken sun kättä, totun pimeään
mut mietin, et miten ja miksi.
♦