I’m not a fan of yours anymore/ But you’re still my only idol

Ihminen tarvitsee esikuvia. Itselläni on ollut intohimoisia fanituksen kohteita pienestä pitäen. Vaikka intensiivisin ihannointi loppui naimalupaan ja siihen raakaan totuuteen, että en tule naimaan Rasmuksen Lauria, on minulla aikuisiälläkin toteemieläimiä ja voimahahmoja joiden ajatuksiin ja olemukseen turvaudun kun tarvitsen itsevarmuutta ja energiaa.

Ihanimmat idolini kautta aikojen:

• Spice girls
  Girl power! Maailman mahtavimmin kaupallistetun muikkeliviisikon avulla kaupiteltiin kaikkea tikkareista T-paitoihin, ja me kuollaksemme naisesikuvia janoavat pikkutytöt kulutimme niihin niin pullonkeräys- kuin viikkorahatkin. Illat kuunneltiin Wannabeta  ja viikonloppuisin oli sitten kunnon meikkileikit ja tanssisessiot peilin edessä. Aivan päin honkia omin toimin käännetyt ja muutenkin semisti seksistiset lyriikat turmelivat käsityksemme rakkaudesta, ja Suomen olosuhteisiin (erityisesti ala-asteelle) sopimaton napapaitamuoti tyylitajun. Minä halusin aina olla joko MelB – siinä ei värisuoran toisessa päässä sijaitseva naaman sävy paljoa ollut esteenä – tai ihanan white trash punapää Geri. Saatoimme pomppia tuntikausia pömppömahat heiluen liian kireissä vaatteissa ja hiukset krepattuna kuunnellen Spaissareiden kasetteja uudelleen ja uudelleen! En tiedä voinko enää koskaan saavuttaa sellaista estottomuutta ja häpeilemättömyyttä kuin pienenä kalpeana nörttinä veivatessani antaumuksella hanuriani ajatellen olevani villi ja vapaa maustemuija.
• Rasmuksen Lauri Ylönen
  Toistanko vielä pari kertaa, että Rasmuksen Lauri? Tuo piikkitukkainen pikkutyyppi sulatti varhaisteinin sydämen, enkä ole valitettavasti unohtanut millaisia sentimentaalisia lemmenlurituksia raapustelin päiväkirjoihin ja kouluvihkojen takakansiin. Jos näitä paatoksellisia vuodatuksia vielä jostain löytyy, on tekstit ehdottomasti tuhottava.Yksipuolista rakkauttani ruokkivat lukuisat keikat, puhkikatsotut VHS:sät, julisteilla tapetoidut seinät ja vieläpä radioaseman kisasta voitettu fanitapaaminen. Rasmuksen vuoksi tuli tuhlattua viikkorahat Suosikki- ja Mix-lehtiin, päivystettyä iltakaudet radion äärellä nauhoittamassa haastattelut, sekä lintsattua liikuntatunneilta jotta pääsi pujahtamaan ajoissa alaikäisten keikalle.
• Lapko
  Murrosiän kunnolla kolkutellessa pystyin handlaamaan pari pykälää enemmän seksiä, ja jatkoin hyvin alkanutta bändärin uraani Lapkon keikoille muiden pillifarkkuihin ahtautuneiden jalkaterät sisäänpäin käännettyinä seisoskelevien runotyttöjen tapaan. Aggressiivinen melankolia osui ja upposi, ja jo käsitteeksi muodostunut Lapkokassi olalla kelpasi astella yläasteelta paikalliseen hippilukioon. Jossain artikkelissa analysoitiin aikanaan, että kiihtynyt otsatukan sipaisu ilmensi ko.bändin keikoilla kiihottumista. Se osui kuin napakka isku vyön alle,tunnistin toki kuvauksesta itseni. Voin myöntää näin yli viisitoista vuotta myöhemmin, että Ville Maljan shortseihin verhottuja reisiä eturivissä tuijotellessa saattoi tuntea muitakin kuin musiikillisia värähtelyjä.
• Minna ”Cunt” Canth
  Kyllä vain; piikkitukkaisten poikien ja nahkashortsien sekaan mahtuu aivan sujuvasti yksi helvetinmoisissa helmoissaan vaappuva kulttuuritäti. Canthin Minna on lienee nimenä tuttu ainakin kaikille savolaisille (onhan?), ja minulle hän toimi kipinänä paitsi kirjoittamiselle, myös feministiselle heräämiselle. Luin Työmiehen vaimoa, vuodatin kyyneleitä kaupunginteatterin Köyhää kansaa- tulkinnalle ja myinpä joskus käsiohjelmiakin Minnaksi sonnustautuneena. Tässäpä aloinkin miettiä, miksi en ole tatuoinut kyseistä leidiä ihooni, sen verran merkityksellinen dudette ja upea esikuva on kyseessä. Cuntin tädiltä on irronnut paitsi uskomatonta yhteiskuntakritiikkiä ja kuolematonta kirjallisuutta, myös mainioita sitaatteja, kuten:
  ”Teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua.
  ”Eläkööt kaikki intelligentit miehet! Tyhmät saavat kernaasti kuolla.”
  ”Mutta parempi kärsiä ja vaivaa nähdä kuin paikoilleen pysähtyä.”
  ”Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin.”
  ”Elämä on taistelua, ihanaa taistelua.”
  
• Björk
  Tuo islantilainen ihmenainen, kaikkien menninkäisten ja outolintujen esiäiti ja musiikillisten genrerajojen räjäyttäjä on toiminut elämäni soundtrackina jo uskomattomat kaksikymmentä (!) vuotta. Jokin raastavan kaihoisassa lauluäänessä, kryptisissä lyriikoissa ja vinhassa eri elementtien yhdistelyssä osuu suoraan sydämeeni. Aluksi rakkauteni oli niin ehdotonta, etten voinut tunnustaa taiteilijassa minkäänmoisia virheitä, mutta aikuisiällä olen sallinut itseni myöntää että julkaisujen joukkoon mahtuu jokunen kehnompikin tekele. Silti suurimpien ilojen ja surujen hetkellä Björk on yhä se, jonka biisien puoleen käännyn. Play dead, Pagan poetry, Bachelorette, All is full of love, Wanderlust .. rakkaalla lapsella on kymmeniä rakkaita biisejä. Olen fiilistellyt Björkiä livenä sekä soittanut tähtöstä levyltä ja sittemmin Spotifystä lenkillä, lomalla, töissä, sängyssä, tanssiessa,junamatkoilla ja ties missä. Olen tehnyt Björkistä esitelmiä, kirjoittanut aineita ja maalannut tauluja sekä katsonut kyynelehtien tämän tähdittämää Dancer in the dark– musikaalia. Ensimmäinen taskani oli pieni pala artistin albumin kansitaiteesta. Roihuavasta rakkaudestani huolimatta palvonta on rajoittunut onneksi aina musiikkiin ja julkiseen persoonaan, enkä ole lähetellyt tälle ihmeolennolle häpeällisiä rakkauskirjeitä.
• Antti Holma
  Edellä mainittuihin suuren suuriin rakkauksiini verrattuna tämä tyyppi on vähän kevyempi höpsötys ja ihan vaan lähivuosien pieni ihastus. Kuitenkin Holma on suuresti sieluunkäypä ja samaistuttavaa matskua tuottava hahmo, jonka mustaakin mustempi huumorintaju ja ironiseen ihmisvihaan verhottu humaani ajattelu vetoavat minuun suuresti. Radio Sodoma oli ihaninta ja kauheinta mitä olen kuullut pitkään aikaan, se suorastaan  räjäytti tajuntani : Miten joku on voinut pukea sanoiksi ja paketoida ymmärrettävään muotoon koko sairaan mieleni sisällön ? Ahmin onnessani jokaisen jakson – en olekaan ainoa musta lammas Telluksella! Holma on tuottanut myös kirjallista materiaalia sekä TV-hommia, jotka kaikki saavat minut kikattamaan. Tämäkin poeka on Savosta, joten kai yhtenevä mielenmaisema kumpuaa hieman siltäkin suunnalta. Lisäksi Antilla on aivan ihana ääni, jonka kuunteleminen rentouttaa ja lievittää ahdistusta. Ainoastaan omaelämäkerrallista tuotosta en ole vielä uskaltanut lukea, sillä minua varoitettiin liiallisista valkoisen cis-homomiehen munahommista. Vaikka kikkeli kiva värkki onkin, ihan pelkkiin runkkurunoiluihin en herran soisi verbaliikkaansa tuhlaavan, tai ehkä minua vain vaivaa peniskateus. Kuulin juuri, että Holma alkaa kirjoittaa kolumnia Kotivinkkiin – miten söpöä, tästä lähtien minut löytää joka kuukausi kirjaston lukusalista Anttia ahmien!

  https://fb.watch/335djLoaUk/otsikko: Lapko – Hugging the phone