Hyvää ystävänpäivää

Minulla oli vuosia sitten ilo ja kunnia toimia erään karismaattisen miehen henkilökohtaisena avustajana. Erinäisten surkeiden sattumusten sarjan vuoksi hänen alaraajansa ja toinen kätensä olivat halvaantuneet, ja herra kulki sähköpyörätuolilla. Vammautumisen seurauksena miehen pitkä parisuhde oli päättynyt, ja hän asui yksin palvelutaloasunnossa. Tilanteen aiheuttama masennus oli saanut miehen turvautumaan päihteisiin, mutta tissuttelustaan huolimatta hänen aikaisempi elämänsä pilkahteli mielenkiintoisina välähdyksinä herran puheissa, ja hän oli terävä kuin  partaveitsi. Hyvinä hetkinään mies kirjoitteli laululyriikoita pöytälaatikkoon, ohjeisti minua master chefin ottein ruuanlaitossa ja tunnelmoi musiikkia kuunnellen. Aika usein lähdimme kauppaan hankkimaan yhdessä hänen tarkoin harkitsemansa lounasainekset. Matkalla avustettavani ilmoitti kohteliaasti pysähtyvänsä Ruusubaarissa, eli kaivoi takkinsa uumenista taskumatin josta meni naukkailemaan ruusupensaiden taakse.

Työsuhteeni miehen apuna päättyi muuttooni toiseen kaupunkiin. Viimeisenä työvuoronani lipsuimme asialinjasta ja vietimme yhdessä ystävänpäivää. Sain jäähyväislahjaksi hopeisen kirjanmerkin, ja menimme syömään. Illan päätteeksi ravintolassa alkoi karaoke, ja avustettavani kiirehti esittämään biisitoiveensa. Kun tuli hänen vuoronsa laulaa, herra ajoi sähköpyörätuolillaan keskelle lavaa. Hän näytti valokeilassa samaan aikaan kovin pieneltä ja hauraalta ja jotenkin voimakkaammalta. Hänen vartalonsa oli kallistunut hieman vasemmalle, ja päässä olevan baskerin alta näkyi tummia, osin jo hieman harmaantuneita hiuskiehkuroita. Mies piteli mikrofonia terveessä kädessään,hymyili hieman, katsoi pistävän sinisillä silmillään suoraan yleisöön ja lauloi:”On sunnuntai, sä tulet luokseni, heti aamulla, ehkä jo odotin sua. Jaat kanssani lehden ja jäähtyneen kahvin. Sä olet mun ystäväni, nimesi on yksinäisyys.”