Omituisten opettajien kerho
Opettaja on ollut kai kautta aikojen aika arvostettu ammatti, ja opettajan rooli onkin lasten ja nuorten elämässä sen verran suuri, etteivät puheen kansankynttilästä aivan perättömiä ole.
Haasteet kouluissa ovat vaihdelleet eri aikoina, ja tämän ajan ongelmia tuntuvat olevan erityisesti lasten pahoinvointi ja erilaiset käytöspulmat ja oireilut. Väkivallan uhkaltakaan ei voi open ammatissa välttyä. Melko monelle opettajalle ammatti on enemmän tai vähemmän kutsumustyö, vaikka harva kieltää myöskään pitkän kesäloman positiivisia puolia. Ope-vitsejä viljellään tarpeettomankin paljon, mutta ainakin omassa tuttavapiirissäni opettajien persoonassa on myös tiettyjä hilpeitä ominaispiirteitä ja ajoittain aikamoista auktoriteettihahmon vikaa – ”Appappap – opettaja puhuu!”.
Omallekin koulutaipaleelleni on mahtunut monta ikimuistoista persoonaa. Nuorena sitä ei tullut aina ajatelleeksi, että opettajakin on vain ihminen, ja vieläpä tunteva sellainen. Siitä huolimatta en voi olla jakamatta säälimättömästi muutamaa muistoa matkan varrelta:
Alakoulussa (silloin puhuttiin ala-asteesta) opettaja oli kovin ihailtu ja rakastettu henkilö. Oma luokanopeni oli pieni ja pyöreä äitihahmo, ja pienet eka- ja tokaluokkalaiset halusivat istuskella tämän aurinkoisen täti-ihmisen sylissä. Toisinaan kilpailu sylipaikasta yltyi ihan itkuun asti! Vastapainoa tälle tätykälle tarjosi välituntien kauhu, tarkkisluokan opettajamiekkonen, joka hallitsi koulunpihaa suurella koollaan ja tyrannin elkeillään. Tuohon aikaan ei vielä nostettu meteliä siitä, jos setä vähän nosti lapsukaisia rinnuksista seinälle tai paiskoi vihapäissään reput ja jalkapallot toiselle puolelle pihamaata. Kaiken kauhun keskellä rauhoittava elementti oli myös ihana enkunope, joka luetutti kärsivällisesti avaruusperheestä kertovia tarinoita ja muistutti itsekin harmaine hiuksineen ja suippoine korvineen jonkinlaista ikääntynyttä alienia. Tämä ulkoavaruuden olento sai enkun opintoni hyvälle alulle, mutta taidot karisivat opettajien vaihtuessa ja lausuminen muuttui rallienglanniksi joka sai vuosia myöhemmin yliopiston lehtorin pitelemään korviaan.
Jouduin vaihtamaan koulua kesken alaluokkien, ja uusi ghettoala-aste tarjosi väkivaltaa ja nöyryytystä niin opettajien kuin oppilaidenkin taholta. Tämän koulun opettajat viis veisasivat välituntivalvonnasta ja kakarat saivat rauhassa repiä toisiaan tukasta, ravata kaupassa ja kiipeillä roskisten päällä. Luokkamme opettaja oli punasteleva ja äkkinäisesti raivostuva iso mies, joka piti silmäpeliä kuuman liikunnanopettajan kanssa ja joka antoi minulle järjestelmällisesti ysejä ja kymppejä kammottavan brutaaleista ainekirjoituksista.
Yläkoulu oli vielä astetta hurjempi mesta, koko koulurakennus muistutti vanhaa mielisairaalaa, ja erilliseen kellarimaiseen siipeen rakennetut vessat tarjosivat oivan paikan pahoinpitelyille. Jo pelkkä tarpeiden teko talvella perse jäässä oli silkkaa murhaa. Matikanopettaja ei kestänyt meteliä vaan työskenteli pääsääntöisesti pumpulia korvissaan, ja hän sai totaalisen melt downin kun luokan isokokoisin poika päätti käytävälle jäähylle jouduttuaan paiskautua täydellä voimalla päin ovea. Taisipa tädin suusta kuulua ihan vittusaatanaa kun hän käskytti poikaa kirkuen rehtorin puheille. Samainen rouva piti minulle ja muutamalle muulle matikan tukiopetusta – minun osaltani homma meni niin että itkin ja lunttasin vieressä istuvalta Laurilta vastauksia. Tönössä työskenteli myös esimerkiksi kaikelle karmean allerginen bilsanope, joka sairastui jo auki jääneestä ikkunasta leijailevista pölyhiukkasista, liikunnan ope, joka piiskasi penskat juoksemaan yrjöämispisteeseen saakka sekä natsikiimasta kärsivä historian opettaja joka kävi kuumana keskitysleirivideoihin.
Lukiossa meno muuttui maltillisemmaksi eikä opettajienkaan keskuudessa sorruttu aivan ylettömiin ylilyönteihin. Toki hauskat hahmot huomattiin sielläkin, ja varsin epäimartelevan lempinimen (jääköön se sanomatta..) saanut ruotsin ope tuli tutuksi siitä, että hän heilutti harva se hetki taulusientä haarovälissään. Tyyppi bongattiin joskus tuntien jälkeen lähibaarissa kaljalta, ja hänen jäykkä hahmonsa näytti olevan täysin väärässä paikassa ravintolan pöydässä.Samainen ope oli aidosti ihmeissään, kun pääsin ruotsin kirjoitukset rimaa hipoen läpi. Päähämme tietoa yrittivät takoa myös ihana,viiltävän fiksu, tiukka ja ehdottoman kunnianhimoinen äikänope, lukion tyttöjen kuumottavasta ihailusta nauttiva tai kärsivä nuori fyssanopettaja, hurjapäinen musiikinmaikka joka hakkasi rumpuja samaistuen Muppet Shown punakarvaiseen Elukkaan, sekä kyseenalaisia sukupuoleen ja rotuun liittyviä kommentteja sivulauseissa viljelevä psykologian opettaja.
Toinen lukiomme äidinkielenopettajista oli hermostuneena tutiseva lintumainen naisihminen, joka työskenteli puolisonsa kanssa samassa koulussa. Puoliso kulki aamuisin töihin bussilla,mutta leidi ajeli yksin autolla töihin. Heidän pari-ja työsuhteeseensa sisältyi monenlaisia muitakin kummallisuuksia, ja esimerkiksi erivapauksia jaeltiin äikkämammalle aika huolella- läsnäololla työpaikalla eikä kokeiden korjauksella ei ollut niin merkitystä. Ryhmä rämään kuuluivat vielä ainakin englannin opettajat: Naishenkilö, joka uhkasi ampua minut aamun koitteessa ellen selviä sanakokeesta, sekä miesoletettu, jonka tapana oli kumartua pulpettien äärelle niin syvään että pyllisti housut repeämispisteessä suoraan päin oppilaiden naamaa.
Ai niin, muistanhan vielä toki suoraviivaisen seksikkään historian opettajattaren, jolla oli minihame, sukkikset, korkokengät sekä tietenkin läpikuultava kauluspaita, josta oli strategisesti nappi auki. Tämä tukkaansa viskova kuuma puuma piiskasi (oppilaiden unelmissa varmaan kirjaimellisesti, mutta tosielämässä onneksi vain verbaalisesti) laiskoja lukiolaisia ylittämään itsensä, toisia jopa hänen manttelinperijäkseen saakka. Mieleeni on jäänyt myös karismaattinen kuvaamataidon ope, joka äikän opettajan ohella vaikutti positiivisessa mielessä eniten opintojeni kulkuun ja itsetuntooni. hän antoi suoraa ja rehellistä palautetta; Kehui kun siihen oli aihetta ja kritisoi kun täytyi. Hänen ansiostaan kuviksen luokasta tuli pakopaikkani ja pyhättöni – en ollut oppilaista paras mutta ihan varmasti innokkaimpia!
Omankin muisteloni aikana huomaan opettajien tärkeän roolin omassa oppimisessa, kehityksessä ja kasvussa. Ei siis ole ihme, jos kakaroiden kokoaikainen kaitseminen saa aikaan sen, että opevaihde saattaa joskus ihan pikkuisen jäädä päälle vapaa-ajallakin. Harva kuitenkaan on sellaisen katseen ja kuuntelun kohteena kuin luokan edessä seisova opettaja. Tätä nykyä opetustyyli on toki vaihtelevampi, ja opekin saa tilaa toteuttaa erilaisia ideoita, räätälöidä tehtäviä, liikkua luokassa ja kehittää työtään pelkän opettajajohtoisen paasaamisen sijaan. Toivottavasti vanhemmat muistavat, ettei koulu ole kipuilevien kakrujen kaatopaikka, vaan ongelmien hoitaminen lähtee kotoa. Kouluissa on toki mahtavaa henkilökuntaa kuten kivoja kuraattoreita oppilaiden apuna, kun tukea tarvitsee enemmän. Mitä opettajiin tulee, monimuotoisuus ja persoonallisuus on toivottavaa, perseily,pervoily, diktaattorin otteet ja seksistiset vitsit vähemmän jees.