Sama nainen, uusi kämppä
Silloin kun muut olivat ampumassa raketteja silmiinsä ja vaihtamassa sylkeä uuden vuoden kunniaksi, minä muutin. En kuitenkaan kovin kauas, pari korttelia kohti keskustaa vain. Koska kaipaan ja ikävöin aina kaikkea ja kaikkia, kaipailen jo nyt naapurin kaikkitietävää tätiä, kotikatuni katkokäveleviä setiä ja lähikaupan nuorta miestä, joka kyseli kuulumisia aina yhtä superinnokkaana ja iloisena.
Monta Ikea-kassillista ja rispaantunutta banaanilaatikkoa myöhemmin istun uudessa vähän autiossa asunnossa. On niin kylmä, että suussa maistuu veri. Jokainen portaissa vastaan tullut tuore naapuri totesi ”On tämä hauskaa” raahatessaan irvistäen muuttolaatikoita. Hississä on vielä suojamuovit, joku on piirtänyt niihin paikallisen jääkiekkojoukkueen tulostaulukon ja kuvan kookkaasta kullista. Joku työhaalariin sonnustautunut kuumis sai minut tokaisemaan typerästi kantoapurilleni, että kyseiselle muuttohenkilölle voisin maksaa vaikka luonnossa, ja kyseessä olikin uusi naapuri eikä muuttofirman edustaja – lisäksi hänen kumppaninsa tuli vähemmän ystävällisen näköisenä kulman takaa vastaan…
Muuton jälkioireet ovat kuin koronan konsanaan (testissä käyty, kyllä); itkettää, paleltaa, huimaa ja vituttaa. Lääkkeeksi kelpaisi halaus, mutta placebona menköön sisäisesti Buranaa, suklaata, teetä ja ulkoisesti lämmin suihku sekä Sillä silmällä-sarjan uusi tuotantokausi. Neljä homomiestä ja yksi non-binäärinen partasuu tuovat arki-iltaan ripauksen glitteriä ja sokerikuorrutettua hömppää.
Uusi työmatkani kulkee torin poikki, uudesta kulmasta kaupunkia ja pakottaa katsomaan asioita erilaisesta näkövinkkelistä. Pirteämpänä aamuna lumen saartama tori ja pipopäiset ihmiset näyttävät söpöiltä, (tavanomaisen) väsyneenä koko kaupunki kaamivalta ja karmeuden kruunaavat puoliksi sammuneet neonvalot joissa lukee ”teekki” tai ”brgr ing”. Kilpailemme kollegan kanssa, kumpi ehtii keittää aamukahvit, käymme tehokkaasti vartissa läpi julkkisjuorut, äänikirjojen uusimmat käänteet, työyhteisön tuoreen koronatilanteen ja mahdollisuuksien mukaan pari ala-arvoista läppää kaupan päälle.
En tee tyhjiä lupauksia enkä jaksa asettaa tavoitteita tälle vuodelle, työt tuovat tulostavoitteita eteen tahtomattakin. Viime vuoden ja viime aikojen valossa voisin tietysti päättää, että en ala enää kenenkään mutsiksi, mutta en taida pystyä sellaista lupaamaan, haha. Kerran kukkahattu, aina kukkahattu. Pakko vähän huolehtia, siivota semisti, jaella elämän”viisauksia” tai ainakin kysellä pääsikö kaveri ehjänä kotiin. Kai olen joskus ihan kivakin, luokseni pääsee yöksi, jos kotona on vaikea olla, haen koiran hoitoon vaikka paukkupakkasella ja tarjoan olkapääni tueksi silloinkin, kun meinaan itse kaatua.
Minulla ei ole edelleenkään sali- eikä ajokorttia ja luottokorttikin on nollilla. Uuden huushollin pidin siistinä sellaisen vajaan viikon, ja nyt naistenlehtien ja parittomien sukkien hyökyaalto on pyyhkäissyt pikkukämpän yli loiskauttaen laineet seinien vierustoille epämääräisiksi kasoiksi. Kunpa joku kamu olisi yhtä innokas siivoamaan toisten asuntoja kuin minä. Toisaalta siivojan sijasta tai lisäksi myös oma hovikokki tai -hieroja voisi olla poikaa tahi tyttöä, arki kun menee vatsa joko kurnien tai sekaisin ja hartiat kipeästi korvissa. Onneksi sain sentään lamput ihan itse kattoon, pesukoneen asennus kyllä odottaa vielä inspiraation ja motivaation momenttia sekä pidempää tulovesiletkua…toivottavasti ei tulvavesiletkua!