Elämä ei odota, siks pakko tehä duunii
Lähestyvä keski-ikä on tarjoillut toistaiseksi lähinnä luopumista. Yhtäkkiä peräseinä häämöttää muun muassa oman työsuhteen kannalta. Pysyväksi vakuuteltu virka ehti ilmeisesti tulla ja mennä muutamassa vuodessa. Asuinkaupunkiini jokseenkin juurruttuani pitäisi kiskaista juuret irti ja miettiä jotain ihan muuta oman päänsä menoksi ja henkensä pitimiksi!
”On sun varmasti kurjaa mennä tyhjään kotiin tämän jälkeen”, totesi työtoveri, kun viestitteli omalle perheelleen huonoja uutisia muutosneuvottelujen jälkeen. Niin, perheettömänä on näennäinen vapaus tehdä mitä lystää, mutta ei mahdollisuutta kysyä toisen mielipidettä päätöksiä tehdessä. Yleensä käytän itsestäni määrettä ”yksineläjä”, mutta viime (rankkoina) aikoina ”perheetön” on kyllä sopinut kuvaamaan itsesäälin ja vaille jäämisen tunnelmia. Omaa olemisen tapaa joutuu taas hetken raapimaan kasaan, kun ammatti- ja sitä myötä muutakin identiteettiä rouhitaan.
Tuntuu todella turhauttavalta koota jälleen kerran kamansa ja lähteä kerjuulle ties mihin päin Suomea. Entinen kollega ehätti jo tarjoamaan jotain juoksutytön pestiä ensihätään, mutta taidan olla sellaiseen jo liian vanha (harmaa kääkkä, kuten itseäni tänään kuvailin). Tovin tuumasin ties mitä seksipajaa tai konsulttikojua, mutta oman yrityksen perustaminen näillä eväillä ja erityisesti tässä vallitsevassa taloustilanteessa ei taida olla kovin turvallinen ratkaisu. Millä massilla ihmiset ostaisivat spessupalveluita, kun ruokarahojakin on haastava saada kasaan eikä palveluseteleitä juuri myönnetä. Leikkuri käy niin minun kuin monen muunkin alalla, mutta työeläkeote kertoo karua kieltään siitä, että duunia pitäisi löytää ja paiskia.
Av(i)oeron hetkellä hoksautetaan (hirvittävä sana mutta menköön) usein miettimään, mistä kaikesta siinä oikeastaan eroaa? Kumppanin ohella saattaa joutua luopumaan myös kodista ja yhteisestä elämänpiiristä, joskus elintasosta ja pahimmissa tapauksissa jopa lapsista. Pätkätyöläisenä elämänpiiriä kerkeää tuskin edes luoda, kun pitäisi taas tempautua toisaalle eli tavallaan erota kyhäämästään kodista ja arjesta. Olin jo ehättänyt kerrankin olla optimisti ja asennoitua useamman vuoden virkaöllöttelyyn ja alemman keskiluokan kohtuulliseen talouteen, mutta mikään muu ei näytä olevan varmaa kuin epävarmuus.
Tiedän että tilanteeni on monella tavoin turvallisempi kuin vaikkapa jollain vuosikaudet työttömänä tuskailleella, mutta sallinette minun kihistä hetkisen. ”Etkö sinä ole yhtään vihainen?”, tiedusteli työnohjaaja irtisanomisuhkasta kerrottuani, mutta itselleni tyypillisesti en onnistunut silloin saamaan kuin surumielisiä nuotteja meikämandoliinista irti. Itkua onkin piisannut pitkin koulutuspäiviä ja teams-palavereja niin että häpeäisin jos jaksaisin. Jaksamattomuudesta voi sitten syyttää ainakin hoitoelukoiden kanssa valvottuja öitä ja alakantissa olevia ferritiiniarvoja. Työterveydestä nyhdin avukseni migreenidropeja jemmaan sekä lähetteen fysioterapiaan – haaveilen voimallisesta puremalihaskäsittelystä.
Erilaiset oheistoiminnot syömisestä siivoamiseen ja doomscrollauksesta reissuhaaveiluun ovat vahvasti läsnä, ja elättelen toivoa, että blogikirjoittelusta voisi tulla jälleen yksi varaventtiili. Toisaalta kaikenlaiset kirjoitustehtävät vaanivat myös pöytälaatikon ja sähköpostin syövereissä, kun pirun osaamisensa kehittämistä täytyy harjoittaa koko ajan. Harmi että kiinnostus lipeää ammattikirjallisuudesta muun muassa Australian ensitreffit alttarilla-realityyn, Eläinoikeusjuristien instatilin selailuun, pyöräretkiin, pullan leivontaan tai päiväuniin…