Season of the witch
Meillä jokaisella on varmaankin jonkinlainen pimeä tai vähintäänkin vähän ikävämpi puoli, jonka ei soisi tulevan esiin turhan usein. Kutsumme erään kollegani kanssa tätä ”Pahaksi kaksoseksi”. Kauhuelokuvien ystävänä minua viehättää ajatus sellaisesta satunnaisia luunpaloja, sotkuisia raajoja ja karvatuppoja sisältävästä siamilaisesta kaksosesta, joka roikkuu mukana selkäpuolella. No, ei hirviöistä sen enempää, mutta minun pimeä puoleni on satavarmasti vittuilu. Olen kai pääsääntöisesti kohtuullisen kiva kanssaihminen, jos ei raivokasta ratkaisukeskeisyyttäni oteta lukuun, mutta ahtaalle joutuessani alan fantasioida mitä pisteliäimmistä kommenteista.
Välillä pelkään oikeasti, että satutan toista ihmistä – verbaalisesti viiltämällä nimittäin. Olen voimieni tunnossa mitä vittuiluun tulee, ja koen että kykenisin tuottamaan melkoisen musertavaa materiaalia. En todellakaan tarkoita mitä ”oot läski”-tason haukkumista, vaan yksi noitavoimistani on tunnistaa suht terävästi ihmisten heikkoudet, joten odotan kauhulla, milloin kuppini läikkyy yli ja laukaisen jotain sellaista, joka pureutuu vastaanottajan alitajuntaan ikiajoiksi.
Disclaimerina sanottakoon, etten todellakaan vietä päiviäni pohtien vyön alle iskeviä vuorosanoja, vaan pyrin suorastaan hysteerisesti säästämään ihmisiä kaikenlaiselta nolaamiselta ja kiusaamiselta. Mitä lähi-ihmisiini tulee, heidän särönsä ja heikkoutensa saavat minut vain tykkäämään heistä enemmän. Kuitenkin kohdatessani toistuvaa epäoikeudenmukaisuutta itseäni tai toisia kohtaan, huomaan vittuhattutädin pyrkivän aggressiivisesti esiin. Jos olen yleensä se Muumeista tuttu Näkymätön Ninni, tulistuessani muutun Ninnin ikävän ironiseksi tädiksi, joka koko näkymättömyyden sai aikaan.
Kun kuljen ironisen tädin ääni päässäni kuulemaan ripitystä tai riidan haastamista, alkaa mieleni muistutella minua seikoista, joita voisin käyttää näitä ihmisiä tai yhteisöä vastaan. Viis siitä, jos tyyppi kehottaa minua imemään lekaa, minä tutkailen sitä piirrettä mitä hän eniten koittaa piilottaa. Toistaiseksi olen onnistunut pitämään pahan kaksoseni pääsääntöisesti taka-alalla, mutta epäilen että yksi ihmissuhteeni on kaatunut siihen, kun irrotin äkkiarvaamatta sokan.
Viestittelimme tuttavan kanssa arkisia kuulumisia useamman vuoden ajan, ja kärsin jonkun verran hänen toksisesta suhtautumisestaan naisiin ja parisuhteen muodostamiseen. Aluksi sanailumme oli kai jonkinlaista vitsailua, kunnes muuttui väittelyksi ja lopulta maljani oli negatiivisessa mielessä ylitsevuotavainen. Kyykkäsin roimasti vyön alle viitaten tyypin ikäkriisiin ja kykenemättömyyteen luoda terveitä ihmissuhteita. Ilmaisin huoleni tämän viehtymyksestä nuoriin ja lapsekkaisiin tyttöihin ja vihjaisin hänen päihdepäissään jakamien uskomattomien oivallustensa olevan useimmalle tuttuja jo yläkouluaikaisista päiväkirjoista. Hänellä oli itsesuojeluvaisto ja ylpeys kohdillaan, ja ghostaus kävi alta aikayksikön. Minä kauhistuin kataluuttani, aktivoin people pleaser– moden ja yritin vielä kysellä sovinnon perään (ei herunut).
Ankara oikeuden – ja etenkin syyllisyydentuntoni estää minua vapauttamasta pimeitä voimia, mutta välillä kun kuuntelen tapaa millä toiset puhuvat niin minulle kuin muillekin, mietin, miksi olenkaan niiiiiin hirveän herkkä sille, ettei kukaan vaan nyt loukkaannu. Ehkä itse kiusaamista kokeneena en halua vaikuttaa kenenkään mieleen ja itsetuntoon haavoittavalla tavalla. Kun ilmeeni alkaa kiristyä ja huomaan vastailevani kysymyksiin ”Ihanko totta, no sinähän sen varmasti tiedätkin”- tyyliin, on aika vetäytyä pahan kaksosen kanssa komeroon ennen kuin sanansäilä heilahtaa.