Aamusivut: Kissamaisia ajatuksia

Kuljen  aistit äärimmilleen herkistyneenä.Valppaana, vaihtaen kadun puolta kun joku tulee vastaan. En ole tiikeri, vaan kotikissa jonka kynnet ovat yleensä piilossa. Pakon edessä olen valmis kynsimään silmät päästä. En itseni takia, vaan niiden joilla kynsiä ei ole.Minua on silitetty niin pitkään vastakarvaan, että ihoa aristaa. Kehräisinkö, jos joku koskettaisi oikein? Yhdeksän elämää;aina kun olen ajatellut tämän olevan loppu, olen ajelehtinut etäämmäs mutta toistaiseksi palannut tähän kolhittuun kehoon, sähisevänä mutta hengissä.Käperryn tyynylle pimeään huoneeseen, yölläkin silmät auki. Tassuttelen pitkin syrjäisiä katuja ja tien hämärää puolta. Tarkkailen, en tee itseäni tykö. Liikun varoen. Hiivin kainaloon selkäranka jännittyneenä. Köyristän selkää kun liikahdat, pakenen kun minulle ei ole enää tilaa. Astelen ylitsesi,loikkaan kolmannen askelman yli, kiepsahdan kerälle. Sulavuutta tai vaaran tuntua minusta ei löydy. Kerällä olo onnistuu paremmin- koukistan jalat, käperryn itseeni. Purkaminen kääröstä on vaikeampaa, tuskin tarpeellistakaan. Kukaan ei näe silmien taakse. Näennäinen läsnäoloni, sohvalle asettuneen kissan muoto riittää lohduksi. Palkaksi ohimennen annettu silitys, rippeet, tähteet. Älä pure ruokkivaa kättä. Kissa ei kiinny liikaa, liehittele. Olen aina valmis loikkaamaan tyhjyyteen, pidän tasapainoni häntää heilauttamalla.Maailman katolla katson tähtiin, tunnen pienuuteni ja päästän haikean naukaisun, joka vaimenee ja katoaa betoniviidakkoon.