Ai niin se kesä
Yritän auttaa asiakkaita priorisoimaan itselle tärkeitä asioita arjessaan, ja sitten itse asetan korkeimmalle sijalle yksipuoliset ihmissuhteet ja milloin minkäkin asian murehtimisen. Työnnän pois ihmisen, joka tunnustaa tykkäävänsä ja häärään hulluna niiden perässä, joilta saa puolilämmintä kättä ja pahan mielen. ” (Not so) Recovering people pleaser vauhdissa”, mietin kun juoksen tuntia ennen junan lähtöä kaverille suorittamaan synninpäästöä kermakakun muodossa, kun en pääse hänen juhliinsa viikonloppuna. ”Milloin tää menee vanhaksi?”, kysyy kaveri ja nakkaa kakun vasemmalla kädellä jääkaappiin. Minä pyyhin hikeä tai ehkä kyyneliä poskilta juosten junaan ja karkuun omia ajatuksia.
Olen ollut siis viime aikoina matkoilla. Lähinnä matkalla itseeni, mutta myös lyhyellä lomamatkalla sinne, missä kaikkialla oli käärijänvihreää ja kauniit asiat olivat tuhannen portaan tai korkeimman vuorenhuipun takana. Kiukuttelin kuumuudessa liian painavan laukun kanssa, katselin kliseisesti turkoosina kimmeltävää merta, opettelin puhumaan rupikonnien kieltä ja sain ravintolassa kauniita sanoja sekä alennusta laskusta. Kukkapenkkiin keräksi käpertynyt kissanpentu näytti tekevän kuolemaa; hain kioskista pullon vettä, otin pikkuisen syliin, juotin kissaparan ja kostutin sen korvantauksia. Vartin päästä pieni eläin ravisteli itseään ja avasi silmänsä. Anna vettä kuihtuneelle.
”Kaikki täällä ovat supervauvoja”, hokee äiti-ihminen maanisesti lentokoneessa kaksi kakaraa vieressä ja kolmas kohdussa. Ympärillä itkee soraäänisesti joukko muitakin mukuloita. Katselen pieniä palleroisia käsiä ja kyynelistä punaisia, pyöreitä poskia. Hymyilen, koska niin lapsille kuuluu kai tehdä. Itkukonsertin jälkeen näen, kuinka isäihminen kumartuu sen vitun rasittavan äiti-ihmisen puoleen ja silittää maailman hellimmin sen poskea, ja tunnen jonkun pakahduttavan tunteen kuristavan kurkkuani.
Kun maanantaina käyn läpi sähköpostejani, huomaan että olen ennen matkaa ottanut asioita puheeksi, ollut viesteissäni semisti suorempi. Vastauksien ei voi toki vaatia olevan vain sitä mitä minä haluaisin kuulla, mutta on hyvä edes saada vastauksia. Ihan kaikkeen ei tarvitse onneksi vastata vakavuudella. Yllätyn iloisesti, kun kaukainen kollega on sotejargonin sijasta suositellut sähköpostitse kuumottavaa kauhusarjaa iltojen iloksi.
Ei tule lammaspaimenkesä eikä keikkakesä, ja koirakesäkaverikin on uurnassa ikkunalaudalla, mutta tulee kesä kai kuitenkin. Avoimemmat avaukset tuottavat tulosta: Buukattuna on jo petipaikka Turusta ja reiviseuraa Raumalta. Viime kuussa jaoin ison itkun läheisen kanssa sen sijaan että olisin kantanut kaiken yksin. ”Joka päivä täytyy kokeilla jotain uutta”, toteaa työkaveri. Ehkä jonain kesänä haistelen ja maistelen uusia tuulia majakkasaarella tai tunturin laella, tänään sen sijaan lähikaupan jäätelöaltaalla.