Asemalta kaikuivat kuulutukset, kutsuna jota pakoon ei pääse

Aina matkalla jonnekin
Minne ikinä päätyykin
On puolitiessä jostain
Tietää sen varsin hyvin itsekin
On olemassa asioita
Niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä*

”Pakkaa kamerasi mukaan ja tule”, kehottaa tuttavapariskunta.  Juoksen liukkaalla asfaltilla raskain askelin, pyyhin silmälaseja lapasella nähdäkseni jotain. On juuri sellainen epätodellinen olo, kuin aina kesken unien herättyä. Ehdin junaan vain hetkeä ennen sen lähtöä laiturilta. Liikematkalaisen puvun housut ovat hieman rypyssä ja kasvoilla on tyynyn painaumia. Silmäluomien raosta vilkkuu kylmänkuulas maisema, huurteisia puita joiden käpristyneet oksat kurkottelevat kohti junan ikkunoita kuin laihat käsivarret. Käperryn sikiöasentoon ja suljen silmät kokonaan, näen valopalloja, punaisia tähtiä ja sata pientä aurinkoa jotka loistavat vain minulle.

Näen tutut kasvot Stockmannin kellon alla ja hämäännyn; kuuluuko nyt hymyillä, osoittaa tunnistamisen merkkejä? Epäröin sekunnin liian kauan, hän katsoo pääni yli tyhjyyteen. Ylitseni pyyhkäisee nolouden aalto, miksen koskaan tiedä kuinka toimia? Olisiko syytä naamioitua muutoinkin kuin maskilla ja hankkia rintapanssari, kypärä ja taisteluvyö jotta voisi suojautua yllättäviltä iskuilta ja ihmisten katseilta?

Kävelen piritorin ohitse kohti tuttua kerrostaloa. Kuulumisten vaihto sitruunaruoholta tuoksuvan keiton äärellä, seinän takaa kuuluu lasten naurua.

Myöhemmin kuuntelen tarinoita ajasta jolloin Kalliossa oli mörköratikoita ja luokkakuvien lapsilla totiset ilmeet. Katson kameran läpi kalpeaa miestä joka soittaa pianoa. Musiikki on kieli asioille, joista ei pysty puhumaan. Kun vastapäisen talon valot ovat jo sammuneet, etsin salaisia kaiverruksia Joy Divisionin vinyylilevyistä (yhdessä lukee: I’VE ONLY GOT RECORD SHOPS LEFT).

Lähtöaamuna herätyskello soi vaativasti. Olo on hutera kuin humanoidit olisivat sorkkineet aivojani yön aikana. Ei huvittaisi palata arkeen mutta vilkaisu kalenteriin kertoo vuorokauden pakomatkan olevan ohi. Vieraassa kodissa on outoa olla yksin, sitä kulkee vaistomaisesti varpaillaan, varoo koskemasta mihinkään, käy suihkussa minuutissa. Pompin ulos kaksi rappusta kerrallaan ja olen täysin hereillä.

Yli puoli tuntia aikaa junan lähtöön. Asemalla viereeni istuu huivipäinen nainen joka selailee suomen kielen oppikirjaa. Silmät hymyilevät maskin takana. Ne ovat jäänsiniset, muistuttavat jostain ohimenevän ailahduksen verran. Hän pyytää minua auttamaan kirjan tehtävissä Kirjoitamme hänelle yhdessä esittelytekstin. Kysyn mitä hän haluaisi kertoa itsestään suomalaisille tuttaville, ja hän osoittaa kirjan puhekuplaa ”Minulla ei ole flunssaa”.

Väliasema, kiireisiä askelia ja höyryäviä hengityksiä. Monta minuuttia aikaa siirtyä seuraavaan junaan mutta kaikkien on silti pakko juosta, yksikin maleksimiseen hukattu sekunti on liikaa. Seuraan jälleennäkemistä junalaiturilla, pariskunta halaa takertuen toisiinsa kuin hukkuvat.

Astuessani junasta aurinko siintää enää kaukaisena pisteenä pilvien välistä, kulkeudun ihmisvirran mukana asemalta ulos ja tien yli ja kämpälle niin nopeasti etten ehdi edes kunnolla tajuta. Pihalla kehitysvammainen poika toteaa että on ihana päivä ja hymyilee aseistariisuvasti, hymyilen takaisin ja poika katsoo minua tarkkaan. Hän kysyy yllättäen, olenko lapsi vai aikuinen. Vastaan etten tiedä itsekään, ja poika jää nauramaan. Hän heiluttaa vihreään topparukkaseen puettua pulleaa kättään ja jostain syystä kyynelet kihoavat silmiini.

Koska tekemättömien töiden välttely käy liian raskaaksi , soitan kaverille ja kiljun puhelimeen ”Tuutko tänne nyt vai heti?”. ”Olen jo matkalla”, tämä kuittaa ja pian katsomme männävuosien romanttista komediaa syöden pakastimesta sulatettuja mokkapaloja. Elokuvan juoni perustuu niinkin oivaltavalle teesille kuin ”If a guy treats you like he doesn’t give a shit, it’s because he doesn’t give a shit.” No vittu. Tajunnanräjäyttävät elämänviisaudet vaativat vastapainokseen itserakkautta, joten päätämme kaivaa esiin kaikki mahdolliset kasvo-, jalka-, käsi-, ja hiusnaamiot.”Tämä onkin ainut käsihoito tänä talvena”, kaveri tokaisee, levittäen kätösiinsä ruusuesanssilta etäisesti tuoksuvaa alkulimaa.

Yöllä lähden saatille, ja takaisin tullessa päätän vetää  vielä hetken happea. Kierrän korttelin ympäri, toppahousuni kahisevat peittäen muut äänet alleen. Sihinä ja rapina on lähes korviahuumaava kun vaapun eteenpäin kuin pingviini.Pingviinit kyllä yleensä värjöttelevät laumassa, minun lienee parempi vetäytyä suosiolla talviunille kuten karhut tai muumit.

*otsikko & sitaatti : Egotrippi – Matkustaja
kuva: minä

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *