Helvetin iso pato murtuu – Terapiassa tavataan!

Taisinpa olla talvella pakkasen puolella
Mut mä olinkin lukenut naistenlehtiä huolella
Niissä sanottiin vaan että ole cool
Laita pakkelit naamaan, kaikki onnistuu *

Jokaisella soisi olevan joku, jolle puhua. Olkapäänä voi toimia välillä työkaveri tai naapurin mummo, mutta läheskään kaikilla ei kuuntelijaa ole, tai elämän haastavimmissa hetkissä kaipaa muuten vain objektiivisempaa otetta. Tiedän olevani etuoikeutettu, kun olen saanut nauttia Kelan tukemasta terapiasta, mutta toisaalta siihen on tarvittu kurjia tapahtumia ja kohtuullisen kuormittava työ. En olisi kyennyt kustantamaan terapiatuntejani kokonaan itse, ja puuronsyöntiviikkoja on tullut vietettyä kallonkutistajan vuoksi myös korvauksien jälkeen…

Koska psykoterapiaan ei ole aina aikaa, varaa, mahdollisuutta tai tarvettakaan, suosittelen lämpimästi juttelemista vaikka jollekin matalamman kynnyksen auttavalle taholle, jos hankala elämäntilanne tai omat ajatukset alkavat painaa liikaa. Soittaminen on saatanan pelottavaa, mutta kun ensin pari kertaa paiskaa ystävällisesti vastaavalle tukihenkilölle luurin korvaan, saattaa kolmannella kerralla jo uskaltaa kuiskata asiansa.

Ensimmäistä kertaa kävin terapeutin juttusilla parinkympin kynnyksellä. Niin moni asia oli hajallaan, että henkisessä työkalupakissani olivat välineet hukassa. Yhtälöön sekoittui  hippunen huonoa tuuria, purkillinen piinaa ja hyppysellinen menneisyyden murheita ja suloinen soppa oli valmis. Kun eräänä päivänä romahdin kesken luennon ja ryntäsin kompuroiden käytävälle haukkomaan henkeä, uskaltauduin vihdoin lääkärille hakemaan lähetettä. Silloinen seurustelukumppanini odotti ulkona ja tarjosi Muumipastilleja.

Kävin kokeilukäynnillä napakan tyypin tykönä, ja hän haastatteli minua kuin yleinen syyttäjä. Nyin hermostuneena hamettani alaspäin, kun terapeutti katsoi aiheelliseksi kysyä kaikista mainitsemistani ihmisistä ”Oliko teillä seksisuhde?” Ehkä hän visioi minut leffojen stereotyyppiseksi hulluksi naiseksi, joka vääntelehtii sängyllä kahleissa kajalit sekopäisen seksikkäästi levinneenä. Kadulle päästyäni revin hänen käyntikorttinsa palasiksi, heitin kengät pois jalasta ja kävelin sateessa paljain jaloin kotiin.

Säästöpossussani ei ollut lantteja kuin kahteen tutustumiskertaan, joten toinen kerta toden sanoi pakon edessä. Henkilö, jolle päädyin, oli terapeuttitädin perikuva huovutetuissa koruissaan, ponchossaan ja harmaantuneissa, tyylikkäästi leikatuissa hiuksissaan. Hänellä oli lempeä ääni ja vihreä työhuone. Ensimmäisen vuoden ajan leidi sai liksansa helpolla, hänen tehtävänsä oli lähinnä ojennella nenäliinoja. Istuntojen jälkeen pyörrytti ja oksetti. Usein vaihdoin tuskanhikisen paidan toiseen rappukäytävässä, kuivasin silmäni ja suuntasin jonnekin syömään pizzaa tai mitä tahansa epäterveellistä, työntämään tunteeni alas kurkusta.

Terapiassa opin selviytymiskeinoja, hyviä ja huonoja. Ilman sitä en olisi selvinnyt graduseminaareista, töiden ja opintojen yhdistämisestä enkä elämästä yleensä, mutta näennäisen seesteisyyden saavuttaakseni kehitin itselleni pokerfacen, naamion jonka asetin kasvoilleni kun poistuin kotoa. Kuljin hymyttömänä haamuna halki loputtomien käytävien ja luentosalien.

Emme koskaan puhuneet terapiassa siitä mikä sattui eniten. Minä sain johdatella puhetta, joten minähän johdattelin sen pois minusta. Viimeisillä kerroilla terapeutti alkoi katsella ulos ikkunasta, torkahdella. Minä tunsin jotain särkyvän sisälläni, mutta sanoin tulleeni ehjäksi, kiitin ja kättelin. Hän hymyili ja raapusti jotain muistikirjaansa (varmaan rasti ruutuun, taas yksi pelastettu sielu).

Monta vuotta välissä; uusia opintoja, työpaikkoja, tapahtumia. Kävely oli terapiaani.Remember long walks. Usein ei auttanut kuin laittaa kuulokkeet korville ja lähteä ulos silloinkin, kun kylmät tuulet puhalsivat Siperian suunnalta. Katuja ja metsäpolkuja pitkin kävellessä mieltä piinaavat ajatukset selkiytyivät tai ainakin katosivat hetkeksi.

Kesti kauan ennen kuin jaksoin taas avautua, ennen kuin minulla oli oma halu siihen. Siinä välissä kuuntelin toisia. Auttaa myös itseä, kun voi olla avuksi muille. Oli lohdullista havaita, miten meillä kaikilla on samanlaisia pieniä onnenhetkiä ja suuria suruja: vanhoilla, nuorilla, köyhillä, varakkailla, miehillä, naisilla ja kaikilla siltä väliltä. ”Tuhlaanko mä vain sun aikaa?”, kysyi eräs. ”Et, sinä teet siitä merkityksellistä.”, vastasin.

Kyynelehdin niin kritiikistä, konflikteista kuin kehuistakin. Totuin saamaan erityisherkkä-määritelmän kaikilta kohtaamiltani kollegoilta. Pelotti, olin yksin ja katuvalot loivat öisin outoja kuvioita kaksioni seinille.Vaadittiin ihana vertainen, joka katsoi minua kahvikupin äärellä ja sanoi ”Kuule”, että pysähdyin. Sitten minä laskin hartiat hetkeksi korvista, istuin eräs iltapäivä komean työterveyslääkärin eteen ja totesin että minun pitää päästä puhumaan jollekin. Tämä punastui ja puhui tietokoneelleen,mutta minä sain sen paperin mitä olin tullut hakemaankin.

Uusi terapeutti oli erilainen, ja ennen kaikkea minä olin valmiimpi ottamaan vastaan. Heti kun kipusin puutalon vintille ja terapeutti tokaisi ”Ilma on kuin morsian – kaunis ja kylmä”, tunsin tulleeni oikeaan paikkaan. Hän ei hyssytellyt, kaunistellut, silitellyt ryppyjä suoraksi ja väittänyt minun olevan ihanin ihminen, varmaa vaimomatskua ja vuoden työntekijä, vaan haastoi minua olemaan olemaan minä kaikkine virheineni. ”Annan sulle ohjeita, joita en itse osaa noudattaa. Olen ryssinyt kaiken, joka kerta uudestaan.”, naurahti hän Jenni Vartiaista siteeraten.

Itkenhän minä toki vieläkin, naama kurtussa ja rumasti, mutta myös kerron, kuvailen, korotan ääntäni, kiistän ja kiroilenkin. Välillä piirrän hupsuja kuvia tai käperryn vaaleanpunaiseen vilttiin. Täytyy kerätä kaikki rohkeuden muruset, että voi paljastaa ristiriitansa, heikkoutensa ja kaikki ne pienet omituiset luonteen vivahteet, jotka eivät palvele toisiaan millään tavalla.

Ihailen kaikkia, jotka uskaltavat olla aina juuri sellaisia kuin ovat. Teeskentely kuluttaa, patoumat saattavat purkautua kuin tulivuori Islannissa; mitä suurempi tuhkapilvi, sen hankalampi on löytää pääsyä ulos. Elämän yllärit ovat joskus kamalia, puun takaa lentää puukkoja selkään ja shittiä silmille, mutta silti pieni jännitys tekee myös elämästä elämisen arvoista. Aamulla ikkunani ulkopuolella istui lintu, joka taisteli yllättävää lumimyrskyä vastaan. Ensin se pyristeli vastaan, mutta lopulta levitti siipensä ja antoi tuulen kuljettaa. Se joutui ehkä hieman toiseen suuntaan kuin oli alun perin ajatellut, mutta voihan kohteeseen liihotella myös kiertotietä. Matkahan on kaikkien kliseiden mukaan tärkeämpi kuin päämäärä.

”On ilo nähdä, että olet kasvattanut pallit”, sanoi pomo taannoin. Time and money well spent, sanoisin siis terapioinnista.

*alun sitaatti: Litku Klemetti – Juna kainuuseen
kuva: minä