Joo mä teen mitä vaan, tänä iltana ajan alas katuja ilman jarruja
Katson kukkulan laelta kaukaisuudessa siintäviä peltoja ja metsäkaistaleita sekä pientä lampea, josta kuuluu lintujen soraääninen konsertti- tämä taitaa olla se kuuluisa ”näköalapaikka”, josta rekryilmoituksissa puhutaan. Olen pyöräillyt jo hyvän tovin kankealla miesten pyörällä, asfaltti höyryää ja paitani on selästä kostea. Ensimmäiset pari kilometriä kulkivat kankeasti, vaivalloiset polkaisut veivät halki synkän risukon, ja tien laidoilla oli liian vauhdikkaiden kuskien yli ajamia pieniä eläimiä, joiden suolenpätkillä madot ja kuoriaiset herkuttelivat. Sitten vauhti alkoi tasaisesti kiihtyä, jalat löysivät tutun rytmin ja kiintopiste asettui kilometrin eikä kymmenen sentin päähän.
Ollaanko tämä kesä näin? Laulaa Olavi Uusivirta kuulokkeissa. En koskaan kuuntele Uusivirtaa kotona, mutta hänen kappaleensa saavat aina itkemään. Puhelin ja sähköposti tulvillaan tietoa, tiukkoja kysymyksiä ja vaativia otsikoita: ”Mitä me oikein touhutaan?”, ”Maksusi on myöhässä”, ”Palaveri elokuussa” ,”Oletko jo päivittänyt avaimesi?”. Terapeuttini päätyi skippaamaan tapaamisellemme suunnitellut harjoitteet, koska vaikutin niin vittuuntuneelta. Ihmisväsymys vaivaa, nytkin käännyn tottuneesti Uimaranta-kyltin kohdalta vasemmalle, mutta teen u-käännöksen huomatessani uimahyppääjiä laiturilla. Laitan musiikkia lujemmalle ja poljen poispäin niin että jalkaan tulee rakko.
Tasapainon vuoksi rakko on saatava myös käteen, tämä on täti-ihmisen triathlon. Vaihdan kulkupelin veneeksi, saan kuin saankin vanhan kolhon soutuveneen vesille rannan kivikoita väistellen. Kädet tuntuvat voimattomilta mutta ohitan mutkitellen lipuen vuokramökkien rannassa mölkkyä pelaavat turkulaiset (murremölinä kantautuu kauas vettä pitkin) ja muutaman sup-lautailijan. Nainen punaisissa bikineissään oikoo itseään laudan päällä, minä vedän lippistä syvemmälle ja suuntaan kohti kaukaista rantaa. Matalan poukaman kohdalla on pakko sitoa vene hetkeksi puuhun ja rämpiä suurelle lämpimälle kivelle istumaan. Lokit kirkuvat ja rannan rämeikössä tuoksuu suopursu. Kallion kolossa polskii joku merihirviö, vedän vaistomaisesti jalat ylemmäksi turvakivelläni.
Tällaisen lähes uimataidottoman urpon uintimatkan saa korvata veneily, mutta sprinttimatka uupuu vielä. Paljasjalkajuoksu on lajeista jaloin, siispä suuntaan maantielle jalat läpsyen. ”Minä olen alasti!” huutaa tuttu rouva mökkinsä pihasta, enkä ole ihan varma onko kyseessä kutsu vai varoitus. Ohitan mahdolliset orgiat ja valitsen määränpääksi paikallisen ilmoitustaulun. Se sisältää mainoksia lähitienoiden kesäteatteritarjonnasta (Kaikkien näytelmien nimet ovat muotoa ”Seksiä ja sutinaa”, ”Suhteita ja suolakeksejä”, ”Pusuja ja perämoottoreita”- kyllä te tiedätte) sekä erilaisia hyödyllisiä palveluntarjoajia kuten nuohoojan ja geelikynsiteknikon. Jos budjettini ei olisi kengännauhatasoa, suuntaisin silkasta mielenkiinnosta muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan torppaan ottamaan oikein kunnon manikyyrin, jonka kanssa kelpaisi raapia selkää tai kuopia perunapeltoa!
Olen tyytyväinen, että selvisin yhden naisen liikuntasuorituksestani luonnollisesti kiistattomana voittajana, sekä kuin ihmeen kaupalla ilman elinvaurioita. Somen pullo-, peppu ja penkkihaasteet saavat jäädä, seuraavan viikon olen kokonaan vapaalla ja näin ollen kaikki suoritteet ovat vapaaehtoisia ja vapaamuotoisia.