Jos ei koskaan lähde on niin vaikea palata, joten nähdään taas se oli niin mukava tavata

Pitkästä aikaa pääkaupunkiin. Nakit silmillä aamujunalla kohti etelää. Viereisen penkkirivin pikkupojat kuuntelevat kunkin paikkakunnan jääkiekkobiisin aina kun jokin asema vilahtaa ohi. Edessä istuvan tyypin pitkät hiukset kiemurtelevat penkin välistä kohti minua kuin kauhuelokuvassa, vieden uni- ja ruokahaluni mukanaan.

Helsingin rautatieasemalla pälyilen epävarmana ympärilleni. Hampurilaispaikan edessä seisoskelee tuttu hahmo. Opiskelutoveri näyttää entistäkin pienemmältä ja hipsterimmältä huiveineen ja toppatakkeineen. Metrossa haisee kusi ja ihmiset välttelevät toistensa katsetta ja läheisyyttä.

Nautimme Rakkautta ja anarkiaa leffojen muodossa – arjessa kun kumpikin tunnustaa ja tunnistaa kyseisten elementtien olevan tällä hetkellä minimissä. Elokuvissa ihmetellään uskonnollista agendaa ja koetaan kauhun hetkiä kasarikampaamossa. Rainat menevät hyvin alas irtokarkkien muodossa, ja illalla siirrymme nauttimaan pitsaa ja juoruja Kallion kulmille. Talon viini vapauttaa kielen kantoja liikaakin, tulee ripittäydyttyä tarpeettoman paljon puolitutulle. Ravintolan kakofonia ja ärsykemäärä saa uupumaan jo ennen puolta yötä, energia on korona-aikojen jälkeen vähissä.

Lepakkomiehen ohi kävellessä mietin jotain aikaa sitten kuulemaani ja nostalgian aalto pyyhkii ylitseni. ”Sulle vois napata tosta mukaan tatskatun partamiehen”, toteaa kaverini nyökäten kohti terassilla elämöivää joukkiota. En edes hymyile ajatukselle, pudistan vain päätäni silmiäni räpytellen ja nappaan sen sijaan valokuvan kaupungin valoista, jotka luovat illuusion siitä, että elämä olisi jotenkin ennallaan. Iltalehden lööpit huutavat pikkukaupungin isänmurhaa, värähdän miettiessäni vanhaa miestä kaivossa ja demoneita tappajan mielessä. Hurjista mutta harmittomista salaliittoteorioista silmittömään surmatyöhön, mitä tapahtui siinä välissä? Miten pelko lähtee, kenen kanssa voi jakaa mielensä pimeimmät kolkat?

Nukun yön epätavallisen sikeästi, ja herään aamuaurinkoon. Pahoin pelkään, että patjalla torkkuva toverini valvoi hengittämättä koko yön, mutta minulle katkeamaton uni ja turvallinen nukkuminen toisen seurassa (joskin eri puolella huonetta) on harvinaista luksusta. Aamukahvin ääressä katselen korkealta avautuvaa kerrostalojen merta, ja kauempana siintävää ihan oikeaa merimaisemaa. Mietin, olisiko elämä kauniimpaa korkeammalla, vai kuitenkin aina sitä samaa jaakopinpainia omien ajatustensa kanssa.

On helpottavaa, kun voi höpötellä ilman tuomitsemista. Kiva kun juttukaveri ei ärsyynny maailmanparantajamentaliteetistani eikä välitä, vaikka ranttaan turhasta, kiihdynkin. On lupa olla eri mieltä. Liian usein otan harteilleni toisen ihmisen mustimmat pilvet, ja kun yritän jakaa omaa oloani, se kaikuu kuuroille korville. Kyllä minäkin haluan ja yritän olla onnellinen, mutta siihen kuuluu se, että välillä saa itkeä ja usein nauraa aivan kamalille asioille. Kaveri kertoilee poikaystävästään, joka majailee kellarikämpässä ja kokee riittäväksi yhteydenpidoksi treffaamisen kerran viikossa – hän kipuilee suhteen laatua, minä mietin mielessäni, että kuulostaa täydelliseltä!

Brunssilla on lattemammoja sekä pukumiehiä, jotka näyttävät aurinkolaseineen kaikki aivan samalta. Pyyhällämme sisälle punaisin poskin ja tuulen tuivertamin hiuksin. Kerrankos sitä saa aamiaiseksi pannukakkuja suklaakastikkeen kera! Juttelemme niitä näitä ja hörpimme aamun kolmatta kupillista kahvia. Hetken olen tuntevinani katseen selässäni, ja kun käännyn, en ole varma kenet kuvittelen näkeväni mustatakkisessa hahmossa, joka katoaa ovesta ulos.

Päivällä suuntaamme gallerioihin, en aina erota taidetta seinän kuvioista mutta imen itseeni luovaa energiaa ja ihastelen arkkitehtuuria. Miesoletettu taideopiskelija paljaine säärineen saa minut hymyilemään, ollapa vielä nuori ja täynnä tarvetta erikoisuuden, tai erilaisuuden, tavoiteluun. Syksyinen katu on hetken verran helteisen kuuma, ja kun istumme puistossa katselemassa lähteviä laivoja, ympärillä kuuluu venäjää, espanjaa ja jotain vierasta kieltä. Suljen silmäni ja olen matkalla jonnekin tuntemattomaan, liikkeessä vaikka kehoni on paikallaan penkissä.

Paluubussissa on hikistä ja nihkeää. ”SIT DOWN, I CAN SEE YOU!”, huutaa bussikuski kerta toisensa jälkeen vallattomalle vaihto-oppilaalle. Päätäni särkee, kuuntelen Kuulaa ja kasarihittejä perille saakka, ja tutulla asemalla syöksyn ulos yökkäämään puun taakse. Säikäytän miehen, joka oli päätynyt samaisen puun taakse tyhjentämään rakkoaan. Luikimme molemmat pois vähin äänin, eritteistä kiusaantuneena. Kotona otan kolmesti kuuman suihkun, itken ja nukahdan lopulta vessan lattialle. Aamulla reissu tuntuu jo kaukaiselta mutta repusta löytyvä liiskaantunut evässämpylä todistaa sen tapahtuneen. ”Nähdään seuraavan kerran Eevil Stöön keikalla?”, viestitän kaverille. Hän vastaa myöntävästi, mutta muistuttaa herran tottelevan uuden albuminsa myötä nimeä Röpi Marsipaani. Miksi kaiken pitää muuttua, mietin ja lasken samalla lanttejani valmiina maksamaan  marsipaanista tai ihan sama,vaikka siirapista, kunhan maisemat vaihtuvat.

Mä aloin jossain vaihees kesän jälkeen voimaan vähän huonommin
Ku liikaa odotuksia mun pään sisälle muodostin
Ei tääkää sit ollu sitä mitä mä odotin
Oon matkustaja enkä mistään kotosin
Ku oon ollu aina elämän kyydissä
Pelkääjän paikal nyt on mun aika
Jatkaa matkaa pakata passi ja hammasharja