Kausi 36, jakso 2: Rosa ajautuu kiusallisia mittasuhteita saaviin tapahtumaketjuihin
Jos Pirjo Heikkilän maan mainiolle Pirjo- sketsisarjalle kaivataan jatkoa, ja naisella itsellään on hiukka kiire, tarjoudun vapaaehtoiseksi Pirjoksi Pirjon paikalle! Sketsejä ei tarvitse edes käsikirjoittaa, joten siitäkin syntyy selvää säästöä kanavalle. Kulttimainetta tuskin kerryttäisin vaikka jopa niilomaisia elementtejä olemisessani onkin, mutta ehkäpä saisin kalasteltua joitakin säälikatsojia.
Tämä viikko on taas ollut yhtä pirjoa, yrjöä ja paskaa. Ei nyt kuitenkaan ihan kirjaimellisesti eritehommia, mutta saatanallista säätöä. Otetaan nyt esimerkkinä vaikka eilinen, jolloin lähdin hoitamaan työasiaa Jyväskylään. Ajattelin tehokkaana tyttönä käydä asiallisten hommien jälkeen fiksauttamassa vanhaa tatuointiani keskustassa sijaitsevassa liikkeessä, jossa oli samalle päivälle vapaita aikoja.
Popsiessani väliapalaksi alimitoitettua ja ylihinnoiteltua vegeleipääni (”Enjoy!”, kehtasi kassahenkilö vielä toivotella) kaavailimme,että pari tuntia riittäisi aivan loistavasti pienen kuvan korjailuun. Tatskatyyppi hoitelikin sitten hommia aika rennolla (lue: hitaalla) otteella, mutta ajattelin olla nipottamatta ja luottaa siihen, että ammattilaisella on homma ja aikataulu hallussa. Join kahvia ja taustalla pyöri ohjelmaa komeista partaukkeleista, joten oloni oli sangen miellyttävä.
Kun tyyppi piirteli pieteetillä viimeisiä linjanvetoja, alkoi ajatus ajan kulumisesta hieman kuumotella. Kännykkäni oli kaukana repun pohjalla, seinällä ei ollut kelloa enkä vaan millään kehdannut kysyä kesken prosessin, että paljonkos kello on. Kun tatuoija sai kuvan valmiiksi, en osannut arvioida kysyikö hän tosissaan vai vitsillä, että tehdäänkö samalla muutakin. Siinä kohtaa kehtasin vihdoin tiedustella kellonaikaa, ja kauhukseni kuulin sen olevan 16.40 – paluujunani oli lähtenyt kaksi minuuttia sitten! Nieleskelin vähän itkun ja naurun kyyneliä, ja maksettuani peräännyin liikkeen ulko-ovesta hieman maanisesti hymyillen pimeälle pihamaalle.
Aloitin armottoman googlailun hokien v-sanaa kuten korrekti täti-ihminen konsanaan. Ainut kyytilö kotiin olisi yöjuna, joka kiertäisi Suomen ristiin rastiin ja päästä päähän kestäen kokonaiset 12 tuntia! Kaiken hyvän lisäksi muistin, että minulla oli tiedossa seuraavalle aamulle asiakastapaaminen, johon en edes ehtisi kyseisen kiertoajelun päätteeksi. Ryhdyin selaamaan (vähäisiä) vaihtoehtoja, ja lopulta päätin loikata lähimpään pikkukaupunkiin menevään junaan, joka lähtisi tunnin päästä. Itselleni tyypillisesti tuumasin että ”männessä näkköö”, ja ajattelin pohtia sitten tuonnempana, miten pääsisin kyläpahasesta kotiin asti.
Ennen kuin juna lähti, ajattelin hankkia hieman matkaevästä ja varusteita siltä varalta, että yöstä tulisi pitkä. Päätin lohduttaa itseäni Hesen kasvishampurilaisella, ja sitten mietin, josko muodin mekasta eli Tokmannilta löytyisi vaikka vaihtopaita. No, budjetti-ja kuosiystävällistä kolttua ei löytynyt, joten päädyin iskemään kassahihnalle alushousut ja energiajuoman. Kassahenkilön ilme oli näkemisen arvoinen, enkä ole koskaan aikaisemmin saanut arki-iltana yhtä merkitsevää ”Hauskaa iltaa”- toivotusta.
Juna puksutteli halki pimeyden ja pysyttelin hereillä energiajuoman ja äänikirjan avulla. Aloin selvittää seuraavia askelmerkkejä, ja harmikseni totesin, että tuppukyliltä kotikulmille ajeleminen taksilla kustantaisi toista sataa. Jos työaamu ei olisi häämöttänyt edessä, olisin jatkanut matkaa jonkun tutun majoitettavaksi Pohjois-Savoon, mutta sieltä en ehtisi millään kahdeksaksi sorvin ääreen. Päädyin siis tiedustelemaan yösijaa (ainoasta) paikallisesta hostellista. Paikan omistaja naureskeli, kun kerroin tarvitsevani viime hetken yöpaikkaa aikataulusäädöstä johtuen, mutta lupasi luottavaisesti jättää avaimen roikkumaan oveen numero 37, vaikka respa menisikin juuri kiinni.
Hiippailin halki öisen maalaismaiseman hostellille, josta tuli hyvin vahvat Psyko-vibat. Harhailtuani hetken pimeässä rakennuksessa (ja avattuani ensin jonkun väärän oven, jossa roikkui myös avain) löysin kuin löysinkin huoneeni. Kasarikalusteilla sisustettu huone oli suuri ja ihan siisti, ellei laskettu kaapin perällä ollutta homehtunutta mandariinia sekä puolillaan olevaa viinapulloa. Laitoin tunnelmaan sopivan Huutokauppakeisarin pauhaamaan telkusta, ja kävin pikaisesti suihkussa, vaikka tuntuikin että joku varmaan tiiraili seinässä olevasta reiästä tai muusta ovelasta paikasta. Toivottavasti säärikarvani ilahduttivat!
Aamulla piti raahautua jo kuuden junaan, ja olin itselleni epätyypillisesti viideltä jo aivan tikkana hereillä, ja onneksi olinkin, koska olin unohtanut ottaa puhelimesta ”ei saa häiritä”-tilan pois, eikä kellon soittoa näin ollen edes olisi kuulunut…. läheltä piti taas! Tosin jos olisin nukkunut pommiin, olisin ehtinyt jäädä aamiaiselle, jonka nyt missasin, vaikka maksoin yöpymisestä täyden hinnan. Kassalla oleva nuori poikaoletettu ei tohtinut antaa tinkaamisesta huolimattani alennusta koska ”iskä on vielä nukkumassa”, mutta kaatoi minulle ystävällisesti pikimustaa kahvia take away-mukiin.
Tänään kello 8.00 istuin täällä toimistolla vastapäätä asiakaspariskuntaa, ja mietin että mitähän nuo tuumaisivat, jos kertoisin, että eilen käväisin Keski-Suomessa, aamulla heräsin mansikkapitäjästä ja nyt olen tässä.