Koronakestit keskellä viikkoa

Arkisen aherruksen lomassa, ihan muuten vaan, ajattelimme lapsuudenystävän kanssa juhlistaa.. noh, vaikka sitä että olemme jokseenkin elossa. Omista partyista ei voi myöhästyä, mutta se ei takaa, että kaikki menisi silti suunnitelmien mukaan. Taistelutoverini liiti kotiinsa vain huomatakseen että pizzatarpeet ja jäätelö olivat jääneet työpaikan jääkaappiin. Hänen soittaessaan hätäpuhelun minulle vastasin (ihme kyllä!) puhelimeen puolikuolleena 24 h itkupotkuraivarisession jäljiltä.

Päätimme kuitenkin järkätä koronabileet, meni syteen tai saveen, huonommin ei ainakaan voisi mennä!  Lähdin raahautumaan kaverin asunnolle Siperian tuulessa ja tuiskussa, ja  sydämeni oli ilmeisesti jo niin syväjäätynyt etten edes tuntenut kylmyyttä. Hän kipitti vastaan auttaakseen ruokakassien kantamisessa, ja lohtuhalauksen jälkeen molemmat vuodattivat elämän suunnatonta epäonnea aina kämpälle saakka. Siellä vastassa oli 20 kiloa ehtaa peiliä seinää vasten kaatuneena. Näky oli silmiä hivelevä, peili ei onneksi ollut särkynyt (vältyttiin seitsemän vuoden epäonnelta, yeah right!) mutta kylläkin jättänyt komeat jäljet seinään.

Snapsilaseja ei ollut, joten nautimme juomat kuoharilaseista. Vitutus oli kuitenkin viinaa vahvempi, eivätkä shotit nousseet edes päähän. Ryhdyimme siis valmistamaan sapuskoita ja huomasimme harmiksemme että kermaviili oli kevyttä, ja yleisen mielialan huomioon ottaen jopa se tuntui valtaisalta takaiskulta. Pizzoista tuli hiukan raakoja ja lihattomuudesta huolimatta jotenkin epäilyttävän makkaraisen makuisia, ja vihanneksia emme edes vaivautuneet pilkkomaan. Ruuan ohessa seurasimme telkkarista jotain paskaa revyytä, ja TV piti mielenkiintoista meteliä, saatoimme valita halusimmeko kuunnella tumputusta vai suhinaa.

Päätimme että tilanne vaati lautapelejä; päädyimme Trivial Pursuitiin joka on loistava keino tuntea itsensä sivistymättömäksi moukaksi. Ehdotin leopardin toiseksi nimeksi puukiipijää, ja suurten kissaeläinten ystävänä tämä aiheutti  tietenkin häpeää.

. Yön pikkutunteina vajosimme kaikkemme antaneina tyhjien pullojen ja sotkun keskelle. ”En saatana siivoa enää ikinä”, uhosin vaikka tiesinkin siivoavani tänäkin vuonna niin omaa kuin toistenkin kotia, siistimisen sijaan tahkosimme vielä yhden tietokisan. Sitten vaivuimme unten maille nähden levottomia unia karvais(sis)ta pettymyksistä.

Heräsin uuteen aamuun toiveikkaana. Raotin varovasti turvonneita silmiäni otaksuen olevani uudestisyntynyt, mutta fiilis oli jokseenkin sama. Katselin ikkunasta nilkat sinertävinä kotiin kahlaavia kaksikymppisiä ja kolmekympin kolotus tuntui kuitenkin  hetken ihan siedettävältä olotilalta, ainakin frontaalilohko on tutkitusti kehittyneempi.

Päätimme ennustaa alkaneen vuoden meiningit aina yhtä luotettavilla kysymys- ja vastauskorteilla. Kortit kertoivat seuraavaa:

Oletko tuntenut olevasi joskus oikealla alalla?
Ei sitten ikinä, eikä missään tapauksessa.

Teetkö sinä joskus hyviä päätöksiä?
Kyllä, sillä olen nähnyt Tauno Palonkin tekevän niin

Kuunteletko mielelläsi mandoliinin soittoa?
Kyllä ellei minua enää mikään muu voi huvittaa

Onko sinulla ollut milloinkaan intohimo kasvattaa viiksiä?
Se on tullut minulle melkein tavaksi

Voitko syödä yhteen menoon tusinan pannukakkuja?
Useinkin vaikkei siitä puhuta

Sepitätkö itse runoja?
Jos minulle maksetaan siitä 5 mk