Kuumat kevätkääryleet ja ihmisen ikävä toisen luo
♠
Keskellä yötä tulen kotiin
Ei kukaan odota
Halailen tyynyä kun en saa nukutuksi
Ja kattelen telkkarii
Oottelen hesarii
Kaksi viikkoa kättelystä, puoli vuotta pussailusta, vuodenvaihteeseen vielä vähäsen, päänsärystä ei päivääkään. Kaikenlaiset sananlaskut sun muut värssyt käväisevät mielessä, kun miettii marraskuisen illan iloksi tätä naisihmisen elämää. S**tana mikä työmaa! Sitä se on epäilemättä miehillä ja muillakin, mutta heidän housuihinsa en voi hypätä – henkisesti siis, ehehe – joten puhun vain omasta puolestani.
Erääs eroa läpikäyvä tyyppi totesi, että tällä hetkellä hän kaipaisi kaikista eniten toisen aikuisen ihmisen iholle. Kauniisti ja rehellisesti ilmaistu, aika suuri osa meistä kai kaipaa enemmän tai vähemmän fyysistä läheisyyttä. Kosketus rauhoittaa, lohduttaa ja saa tuntemaan yhteyttä toiseen ihmiseen sekä omaan kehoonsa. On kiva, kun joku piirtää ääriviivat taas näkyviksi. Kaikenlainen kaulailu on koronan varjostamina aikoina luksusta: Ystävältä saatu luja voimahalaus kaatosateessa kauhuleffan jälkeen pelastaa koko viikon!
Sit kun mikään ei auta, ei Popedakaan
Beibi, tuun sun kämppää sillon siivoomaan
Sul on sukulaisii hengis, on ystävii
Ja mikä ikinä mä oon, ota kädestä kii
Välillä hämmennyn seurustelukulttuurin muutoksesta, joka on ollut mittava jo omankin aikuisikäni aikana, tai siltä se tuntuu. Tinder on tehnyt tekosiaan ainakin termien tasolla, sillä sitoutumiskammoisille ja kiintymysuhdepulmaisille tai syvempiä suhteita muusta syystä kaihtaville on tarjolla muita vaihtoehtoisia välimuotoja parisuhteen sijaan. Joskus puhuttiin vielä seurustelusta, treffailusta tai tapailusta, sitten kaikilla oli fuckbuddy, hipsterit käyttivät heila-termiä ja nyttemmin seuraa etsivien halutuin suhdemuoto taitaa olla friends with benefits – ollaan ihan kavereita vaan, mutta voidaan panna jos siltä tuntuu. Uuden ulottuvuuden epämääräisiin ihmissuhteisiin toi hiljattain kuulemani nimitys `läheisyyssuhde´ – niin anteeksi mikä?
Olen eron jälkeen vähemmän vapaaehtoinen ihmissuhdeanarkisti. On vain käynyt niin, että itseäni suojellakseni on parasta puhua kollektiivisesti kavereista, ja unohtaa täysin kategorisoinnit tai vaatimukset mistään vakavammasta. Epämääräisyydessä on etunsa, ei ole kenellekään tilivelvollinen menoistaan eikä tarvitse miettiä, mihin suhde on menossa.
Olen saanut ilokseni nykyisessä kotikaupungissani yhden läheisimmistä ystävistäni (tämä tutustuminen tapahtui söpösti kirjeellä lähestymällä, ja on säilynyt syvänä ja hyvänä ilman mitään fyysisiä benefitsejä – kaveri on tahollaan parisuhteessa), mutta myös todennut, että kaveruuden nimellä kulkevissa suhteissakin voi kokea on-off-roikottamista tai ghostauksen, mikä on oikeastaan vielä jotenkin kurjempaa kuin parisuhteen poikki meneminen. Väkisillä ei tarvitse hengata jos ei tykkää, mutta asiat voi hoitaa hienotunteisemminkin, vaikka ei synkkaisikaan. Olisi ilo kohdata ihminen, jonka kanssa kemiat kohtaisivat useammallakin levelillä, mutta tuntuu että ainakin itselle luottamuksen ja tunnesiteen luominen on verrattain vaikeaa, ja erityisen hankalaa silloin, jos tuttavuus tökkii samaan aikaan Tinderissä toisia treffiehdokkaita.
Mua ahdistaa
En pysty edes mua mä hoitamaan
Hän on täydellinen
Tyytyväinen olla saat valintaan
On se vaan väärin, että ruumis alkaa rapistua ja solut kuolla jo kaksvitosena, mutta uusimpien tutkimusten mukaan aivot ovat täysin kehittyneet vasta kolmekymppisenä. Kun vihdoin on jotain aivotoimintaa, ruho on rupsahtanut. Mikä lie evoluution harhalaukaus se onkaan, vai pitäisikö heittäytyä uskonnolliseksi ja todeta että kielletyn hedelmän maistaminen teki ihmisestä kurjan syntisen sekä ahneutensa ja typeryytensä lisäksi vielä aina vain ankeamman näköisen alastomana?
Kollegan miespuolinen kaveri oli muuten ilahduttanut tätä kuvalla, jossa esitettiin graafisen käyrän avulla naisen rintavarustuksen riipahtaminen iän myötä. Toinen työtoverini veti tästä aivan eeppiset kilarit, ja vannoi että jos ikinä kohtaa kyseisen miekkosen, tulee hän piirtämään tämän reiteen samanmoisen mittataulukon kivesten roikkumisen asteesta vuosien vieriessä. Tämäkin karu totuus nahkan venymisestä pitänee paikkansa, sen verran monet pappakivet ovat lahkeesta kesäaikaan silmien ”iloksi” lepattaneet. No, kehorauha kaikille. Olis vaan kovin kiva, jos naisilta ei vaadittaisi esimerkiksi timmiä tarakkaa varsinkin, jos arvostelijalla itsellään on kaljamaha tai muuta massaa.
Tulit mieleeni tänään
Häivähdyksenä vain
Muistona jostakin kaukaa
Ajasta jonka kerran elää sain
Tulit mieleeni tänään
Jos on ruumis rupsahtanut kolmenkympin kilahdettua mittariin, on mielenmaisemakin muuttunut. Olen aina kokenut itseni yksinäiseksi sudeksi (Herman Hessen Arosusi, that´s me, niin kuin koki nuorena varmasti joka toinen humanistihörhö) ,itsenäiseksi introvertiksi ja viihtynyt kovin hyvin yksin jopa avoliitossa asustellessani. Tänä talvena kaipuuni läheisyyteen on kuitenkin kasvanut huolestuttaviin mittasuhteisiin. En tiedä, onko se kirottu kielletyn hedelmän maku tässäkin tilanteessa houkuttelemassa, päätinhän hyytävän halloween-heilan jälkeen kaiken heilastelun olevan pannassa ainakin ensi vuoteen saakka! Joka tapauksessa kaipuu kainaloon on minun mittapuullani kohtuullisen kova, ja löysin itseni heikoimpana hetkenäni flirttailemasta jopa läheisen nepalilaisen ravintolan tarjoilijalle – sillähän on hei ihan söpöt tatskat ja ööö..kiva maski naamalla! Onneksi miespolo tulkitsi nälkäisen katseeni toisin, ja kävi asiakseen ilmoittamassa, että kevätkääryleitä tuli lisää tarjolle, vaikken sellaisten perään ollut kyllä kysellyt. Noh, hyvä ruoka, parempi mieli, on sillä lohturuualla ennenkin niin vitamiinin kuin muidenkin asioiden puutosta korvattu.
Thank god aktiivisimmat ajat omassa seuraelämässäni sijoittuivat muualle kuin nykyiseen kotikaupunkiin, eikä exiä muutenkaan vilise joka nurkan takana. Pari pitkää suhdetta piti huolen, ettei yhden illan ihmisten kanssa tullut toviin touhuttua. Tämän kylän räntäisillä kaduilla rämpii lähinnä ähisten peräosastoaan raapivia pappoja sekä amisviikset heiluen mopoautolleen suuntaavia lapsosia, joten en voi oikein kiistää ystäväni (heterosuhteessa elävä naisihminen) toteamusta lounaspaikassa istuskellessamme: ”En mä edes huomaa miehiä, niissä ei ole mitään katsottavaa, katselen paljon mieluummin naisia.”
Voin tehä sulle kolon tohon viereen
Mut tiiän et jos jotain alan suunnittelee
Se menee vaan salettii pieleen
Draaman laki, mikä lienee
Vaikka olenkin varmasti välillä vittumainen tyyppi, mielestäni olen myös aika empaattinen ja pyrin avarakatseisuuteen. Persu? No katellaan. Synkkä menneisyys? Kerro lisää. Mukula tai muutama edellisistä suhteista? Milloin tuot hoitoon? Tähän mennessä en ole tinkinyt yhdestä kriteeristä: En voi sietää tyhmiä tyyppejä. Toivottavasti en vastaisuudessakaan alennu halailemaan yksinäisen illan lohduksi iho kipeänä jotain idioottia, vaan kunnioittaisin itseäni ja omaa sapioseksuaalisuuttani sekä/tai kivan ja karmean huumorintajun omaavan keskustelukaverin kaipuutani.
Joskus katkerina hetkinäni mietin, että enkö ole yrittänyt ymmärtää ihmisiä kohtuullisen kovasti, joten miksi koen harvoin saavani samaa sympatiaa takaisin? Somesta reaalimaailmaan ajautunut kommunikaatio korpeaa kunnolla: paneminen ja pakeneminen on helppoa, kohtaaminen harvinaista herkkua, kuukautta kauempi kainalopaikka kaukainen haave. Alan jo arvella, onko jopa vaatimaton toiveeni hetkisen verran huonon läpän heittämisestä hyvän tyypin kanssa liikaa vaadittu. Ehkä alan harrastaa tantraa tai palaan jälleen paritanssin pariin jotta saan elämääni romantiikkaa? Tanssilattialla on mukava meininki! Ehkäpä toiminta on muutenkin ratkaisu:Tulisi pitää vain turpa kiinni tilanteessa kuin tilanteessa. Mitä sitä kyselemään tai tarinoimaan tyhmiä, moni hyvä hetki menee pilalle, kun turistaan turhia! Pitikö taas mennä fiilistelemään femakkojuttuja, miksen vain kiehnännyt ja kikattanut?
Kristallipallossa me kasvetaan aikuisiksi
Tuijotetaan pilvenpiirtäjii New Yorkis
Haluun laulaa niin kovaa et kuurotkin kuulee
ja muuttaa maailmaa vaik jotkut hulluks mua luulee
Ja täällä me ollaan ja tanssitaan
Nii oon tääl aina ku Aira Samulin
En ole ehdotellut elinikäistä liittoa enkä kilauttanut kihloja kenenkään sormeen. Kivempi olisi kilauttaa kunnolliselle kaverille. Miten aikuisiällä voikin olla vaikeaa ylläpitää ystävyyksiä tai halailla heilaa, jotka eivät hermostu heti ekasta erimielisyydestä. Viime aikoina lähimpänä läheisyyttä horrordeittien ohella oli kaverin päihtyneen puolison yritys pitää minua kädestä leffaillan aikana. Ystäväni ilme kertoi, että vaikka vika ei ollut minun, meitsi oli kuitenkin se, jonka oli parasta kiskaista käsi otteesta vähän äkkiä irti ja istua kauemmaksi. Ei siis kimppakivaa, eikä mitään muutakaan kivaa vaan ainoastaan kauhean kiusallista. Kaupan päälle tulevista kummallisista kumppaneista huolimatta onneksi on olemassa näitä vanhoja kavereita, joiden kanssa on kierrelty käsikynkkää kulkien Lontoon kaduilla ja itketty yökerhon vessassa.
Vaikka minulla on ollut elämän varrella aivan ihania naispuolisia ystäviä, en ole aina tavoittanut naisten välisen ystävyyden ylitsevuotavaa ylistystä enkä kaipuuta mihinkään noitapiiriin. Tämänkin suhteen tilanne on tänä päivänä toinen, ja olen alkanut jopa aavistuksen nauttia ns. naisten illoista ja muista muijien jutuista, jotka joskus tuntuivat hieman teennäisiltä. Isossa roolissa naisten välisen ystävyyden jalostumisessa on ollut ikä. Koen päässeeni pitkälle monien epävarmuuksien työstämisessä, ja suhtaudun näin ollen suoremmin ja avoimemmin myös muihin muikkeleihin. Voin jutella luontevasti monen ikäisten ja oloisten tyyppien kanssa, vertailematta itseäni muihin. Vaikka ulkopuolisuus on osa olemistani, ajoittain olen tuntenut jopa liikuttavaa yhteyttä johonkin naisporukkaan. Viimeksi tällainen tunteellinen tuokio oli tanssitunnilla, jossa iäkäs opettaja valotti porukalle salsan saloja yllään paita, jossa luki ”I´m hotter than Louisiana hot sauce”. Ihanan itsevarma ja huumorintajuinen nainen, siinäpä itsellekin päämäärää kahdeksankympin korville.
Minä olen valvonut tuhat yötä
Tehnyt työtä tyhjää niin kuin kuolemaa
Kaipuuta polttavaa olen tuntenut näillä teillä
Elämäni kintereillä ajanut eteenpäin
Intiimi henkinen ja fyysinen läheisyys ovat teemoja, joista monen vakiintuneemmankin pariskunnan on vaikea keskustella. Eipä siis ihme, että hellyydenkaipuu (se hemmetin hipsutus, halipula ja muut karmeat termit tähän kohtaan) on melkoinen haaste ja vähän tabukin yksinelävän arjessa. Panemisesta voi just ja just puhua kännissä ja läpällä, mutta mites unikaveruus tai sellainen tosi tunteellinen ja luottamuksellinen keskustelu? Halaaminen tai silmiin katsominen? Mainitsin aiemmin, että sain terapeutilta läksyn katsoa tuntematonta silmiin. Tein sen, ja tämän johdosta juttelin tämän tuntemattoman tuijotuksen kohteeni kanssa tunnin kasuaalisti kirjallisuudesta, koronasta ja siitä, miksi hänestä koneiden kanssa on helpompi kommunikoida kuin ihmisten. En edes kysynyt mukavan mysteerihenkilön nimeä. Kun sosiaalinen patterini loppui, kiitin ja sanoin hei. Mikä hyvä ja helppo keskustelutuokio, tällaista lisää!
Olin muuten tuijottelutehtävää suorittaessani matkalla höpsölle hotellireissulle entiseen opiskelukaupunkiini, ja siinä missä moni majoittui kultansa kanssa sviittiin, meitsin matkaseurana oli vanha koira. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun katsoin pitkin pituuttaan omassa sängyssään nautinnollisesti lojuvaa karvakasaa. Kellon lyödessä kymmenen karkasin keikalle joraamaan. Hymyilin koko kahden tunnin ajan niin että naamaan sattui. Love remains the same! Kun toiset jäivät rockklubille metsästämään seuraa pilkun jälkeen, minä maleksin hotellille ja kävelimme koiran kanssa pitkin joen rantaa yön pimeydessä. Vastaan tuli toinen koiranulkoiluttaja, piskit rähisivät mutta me hymyilimme. Hetken olo oli lämmin ja hyvä.
* Lyriikat: Edu Kettunen, Knipi, Maustetytöt, Vesala, Ellinoora
* Biisi: PMMP