Kuuntele minua, kuuntelen sinua!
Minulla on tapana nähdä (liiaksikin) komiikkaa erilaisissa tilanteissa, ja tragikomedian äärellä oltiin taas taannoisessa kolmen päivän koulutuksessa. Voi hymistelyn määrää, kun parikymmentä ammatikseen ihmisiä kuuntelevaa kokoontui samaan huoneeseen yhteisen asian äärelle!
Miten sinä osoitat kuuntelevasi? Jaksatko ylipäätään kuunnella? Katsotko silmiin, tuijotteletko taivaalle, selaatko puhelinta vai nojaudutko intensiivisesti eteenpäin? Äännähteletkö ymmärtäväisesti vai pidätkö pokerinaaman? Ainakin työkseen tehtävässä kuuntelemisessa on ymmärrettävästi tietty vuorovaikutteisuuden ja sanattomankin viestinnän odotus ja vaatimus.
Huomaan itse valitsevani useimmiten tiedostamattani huolestuneen kuuntelijan roolin. Otsassani on jo useamman vuoden ajan ollut itsepintaiset vaaka- ja sibeliusrypyt, kun yritän kurtistella ymmärtäväisesti ja empaattisesti naamaani. Varsinkin maski päässä ilmiö korostuu- kun mahdollista hymyä tai muita suun mutristuksia ei näe. Turvaudun usein myös nyökyttelyyn ja viimeisimmäksi olen omaksunut erotuomarimaisen käsien heiluttelun repertuaariini. Toki myös vääntelen käsiäni ja haron päätäni sun muuta sellaista, mutta ne menevät jo kiusallisten maneerien ja pakkoliikkeiden puolelle.
Koulutussessiossa bongasin ainakin äänekkään myötäilijän, jonka luennoitsijalle osoittamat hyväksyvät ”Mm-m, juuhhh, aivan, kyllä, just niin” -ääntelyt kantautuivat huoneen poikki, huolestuneen kuuntelijan, jonka kasvot välittivät empatiaa lähes itkuisin ilmein, sekä kiusaantuneen kuulijan, jonka punoittava kaula viesti jonkinlaisesta ahdistuksesta ja ilmeet vaihtelivat provosoituneesta lähes aggressiiviseen.
Hieman hirvittää, miten muistan kontrolloida edes vähän omien kasvojeni ilmeitä, jos en enää voi istua työtilanteissa koronanaamari päässä (Poista maski, poista maski!). Ehkä tönötän kommandopipoon piiloutuneena kuin gangstaräppäri konsanaan? Kaveria kuunnellessa voi toki toljottaa toista vaikka kuola poskella, mutta suu ammollaan ihmettely ei näytä ehkä kovin vakuuttavalta virallisemmassa keskustelussa.
Katsekontakti on kyllä seikka, jolla on helpoin välittää kuulluksi ja nähdyksi tulemisen tunnetta. Erityisesti iäkkäämmät ihmiset harmittelevat kovin tilanteita, joissa vaikkapa hoitaja, lääkäri tai muu työntekijä ei ole katsonut lainkaan heihin päin jutellessaan. Silmiin katsominen kertoo myös usein positiivisesta itsevarmuudesta ja avoimuudesta, ja mietinkin että ihastelemani ihmiset ovat usein olleet suhteellisen intensiivisiä silmiin tuijottelijoita. Oma karsastava katseeni saattaa kyllä kierrellä katonrajassa varsinkin miettiessäni jotakin, mutta koitan aina palauttaa katseen puhujan silmien tasolle. ”Kato mua silmiin ja sano mulle mitä sä näät?”