Kynnet, kynnet

Ote lipsuu kuin Liukkosella, kaikkea vanhaa romua kumpuaa ulos mielestä. Antiikkia, antiikkia. Olenko tulossa hulluksi, saatana? Välillä on pakko ottaa pienet torkut – tai tortut, luumuhillolla tietysti. Hilloviikot ovat muutenkin käsillä, mikä voi osaltaan selittää vallitsevan sentimentaalisuuden. Vitun verenvuototauti! Tai siis niin, sehän se.

Mitä sä pelkäät eniten? Milloin sulla on ollut viimeksi kynnetön olo? Sellainen että kaikki lipeää otteesta: Ihmiset, hetket, tilaisuudet, aika, raha. Pilvet liikkuu, minä en. Ilman  kynsiä on hitsin vaikea tarttua, ja niin myös pureskelluilla kynsillä joissa on kuluneet kynsilakat ja rispaantuneet kynsinauhat, sormissa korneja tatskoja.

Jos on saanut käsiinsä jotain muka pysyvää, siihen tarrautuu kynsin hampain. Turvallinen työpaikkani jossa saa tassutella villasukissa ja jonka ylimmästä kerroksesta on suora yhteys suurempiin voimiin, tuntuu tuovan paljon tasapainoa arkeeni. Kuitenkin on muistettava, ettei koeaika  ole ohi, eikä mikään muu pidä paikallaan. Kohta vaihtuu taas koti, ihmisetkin ovat vain käymässä.

Ai miten menee? Ihan hyvin silloin, jos kysyisit. Et kysy, mutta äiti itkee puhelimessa keskimmäisen sisaren syndroomaa, kaveri kiroilee kun puoliso ei koskaan katso ja kohtaa. Minä kuuntelen, poden migreeniä ja oksennan yöllä tunteeni paperille ja pönttöön.

Pyhimys puhelaulaa superQ:sta telkkarissa, kävelen sen jälkeen usvaisessa yössä ja katselen sitä Q:ta taivaalla. Mietin, katsotko sinäkin juuri sitä makuuhuoneesi ikkunasta, tai sinä siellä toisessa kaupungissa, suurta parkkipaikkaa muistuttavan betonihelvetin keskellä?

Kun mistään muusta ei saa otetta, yritän pitää kiinni minusta. En muuta itseäni toiseksi kenenkään vuoksi, mutts yritän kohdata kaikki omana itsenäni ja sallia heille saman. Välillä ote herpaantuu, kuka ottaa silloin kopin?