Löylyistä ja vapaudesta
Liiallinen vapaus ei sovi minulle (sopiiko jollekin?). Ensimmäinen koronakesä meni leikkiessä kotoilua, ihastellessa introverttina tyhjiä katuja ja katsellessa kohtuu tyynenä sähköpostiin kilahtelevia keikkaperuutuksia.
Kakkoskierros kului jo ihan murmelina, samanlaisina toistuvat päivät seurasivat toisiaan eikä pikku-tai oikealla lauantailla ollut eroa. Olisi voinut lähteä, mutta minne? Kaikki oli katkolla, työ, festarit, kaverisuhteet ja mielenterveys. Onneksi tissuttelu ei sentään äitynyt niin pahaksi, että olisin kirjaimellisesti katkolla.
Hiljenevä maaseutu, hiipuva tunne, ahdistus joka kuiski korvaan lakkasuolla ja saunan lauteilla. Unissa ja ajatuksissa kävi kummia vieraita kaukaa ja lähempää menneestä: Pellavatukkainen tyttö, gootti joka kiipesi maailman katolle, karkea mies jolla oli sileät kädet, edesmennyt amerikan-täti filmitähden näköisenä aurinkolaseineen. Miksi kaikkea ja kaikkia pitää kaivata niin kauheasti?
Junan ravintolavaunussa mies katsoi olutlasinsa yli ja kertoi Tampereen tapasherkuista, makusteli mielikuvissaan makkaraa mieleisekseen. ”En syö lihaa”, totesin ykskantaan. ”Yllätys yllätys”, vastaa hän lakonisesti. Jäin pois pikkukaupungin asemalla. Nuoret parveilivat parkkiksella mönkkäreineen. ”Sinulla on kauniit….silmät!”, mutisi lähituntumassa huojuva setä katsoen muualle kuin silmiin. Kiitin ja tihensin askeliani. Kivijalkapuodissa myytiin Kotirouva-merkkisiä vaatteita. Hymähdin. Myyjät katsoivat nenänvarttaan pitkin mustia silmänalusiani ja varmaan suoraan mustaan sieluuni.
Rutiinit tuovat turvaa, jota vapaana ja yksin on vailla. Saunoin viisi iltaa peräkkäin; istuin pimeässä, lisäsin puita kiukaan alle, liotin jalkojani kuumassa vedessä, katsoin höyrystynyttä ikkunalasia sumuisin silmin. Lapsena kaadoimme kiukaalle ämpärillä kukista tekemäämme kitkerää lientä, vähän vanhempana nojailin ujosti paljaaseen ihoon. Kerran iäkäs mummoni kaatui saunassa, erään kerran jätin hostellin ylihinnoitellun saunan väliin ja pyöräilin uimarannalle katsomaan vuorovettä, kerran mietin mihin kaverillinen saunakutsu johtaisi.
”Housut tippuvat jalasta, lainasin ne tuolta läskiltä”, murahtaa eno marjaretkellä minuun viitaten. Nauran, olen kaivannut tuttavallista vittuilua. Se on jotain josta nautin, ja jota teen itse kai liikaakin silloin kun pidän jostakusta. Hillitsen itseni enkä kysy, saisinko muuttaa loppuvuodeksi sedän vaatekomeroon kuin Harry Potter konsanaan – turvaan kirjapinojen ja villapaitojen sekaan.
”Don´t let the shadows swallow the light when I´m sleeping”, raapustin teinivuosina sänkyni päätyyn. Toive pitää paikkansa yhä. On pelottavaa pohtia, mitä kaikkea yö on nielaissut, peittänyt tai vienyt mukanaan. Olen nukahtanut kaksin ja herännyt jouluun yksin, olen paennut yöhön, hukannut toivoni yöhön ja pelännyt yhtä paljon pimeää sekä kalpeana valkenevaa aamua. Mytistyneet lakanat, vaitonainen selkä keittiön pöydän ääressä. Roskaiset kadut, rikki potkitut katulyhdyt, parvekkeelta pudonnut tai paiskattu kukkaruukku, pariton sukka pensaan alla.
Aurinko isäni paista minun sisääni,sydämestäni pese pois paha pimee. Sieluni risana äiti vesipisara,ota minut syliin kun ote lipee (H.Kuula)