Mä en paljonkaan siitä talvesta muista, kaikki häipyy, vain nyt on ikuista
Minun on tunnustettava jotakin: Minusta on tullut talvi-ihminen. Kyllä vain, minut saa kieritellä tervassa ja höyhenissä – tai ehkä paremminkin hyisessä lumihangessa ja kuusenhavuissa.
Olin talvea kammoksuva teini (osuutta asiaan saattoi olla sillä, että koulumatkaa täytyi taittaa ohuissa sukkahousuissa ja ilman pipoa) ja aikalailla pakkaspäivät sisätiloissa viettävä nuori aikuinen. Vähän jo varttuneempaan ikään ehdittyäni olen kuitenkin löytänyt itseni yhä useammin ihailemasta lumista maisemaa ; ensin varovasti bussin ikkunan läpi tai parvekkeelta tirkistellen, sitten jo rohkeammin vaeltaen ensin lumituiskussa ruokakauppaan ja lopulta rämpien pystymetsässä kengät täynnä lunta ja kasvot pakkasen puremina. Edes kylmäurtikaria ei estä tätä tätiä!
Liekö pakkasenkestävyyteen vaikuttaneet perimenopaussin hikipuuskat tai kroonisen raudanpuutteen tuottamat kylmät väreet, mutta kävelylenkki miinusasteilla ei tunnu enää läheskään niin kohtuuttomalta kuin kymmenen vuotta sitten. Talvikamppeitakin on hiipinyt vaatekaappiin. Toppatakki, rukkaset ja pari paksua pipoa sekä tietenkin superseksikäs heijastinliivi odottelevat reipasta ulkoilmamuikkelia.
Tämä(kin) talvi on ollut varsin vaihteleva, ja ilmastonmuutoksen vuoksi se saattaa tulevaisuudessa olla yhä harmaampi. Siksikin olen vaalinut jokaista hetkeä, kun puissa on ollut lumipeite tai jopa niitä kun lunta on tuiskuttanut siihen malliin, että talvi on yllättänyt Veeärrän ja nostanut yksityisautoilijoiden veekäyrää. Olen hymyillyt lumihangessa tarpoville meritähtitaaperoille ja toppatakkiin puetuille puudeleille, vaeltanut halki tuulen ja tuiskun kaverin luokse kahville ja tuulettanut hieman homeista toimistohuonetta niin että pölypallot ovat leijailleet pakkasilmaan.
Hiihtäjää minusta ei sentään saa, enkä ole kiskonut koipiini luistimiakaan. Talviurheilijaa minusta siis tuskin tulee, vaikka koskaan kai ei saisi sanoa ei koskaan. En ole ikinä lasketellut eikä rinteen auraaminen naama edellä erityisemmin houkuttele. Jätän suosiolla sivakoinnin sporttisemmille yksilöille (suvussamme ilmenee ylitseni hypännyttä hiihtogeeniä), mutta sen sijaan vääntäydyn välillä sohvalta kävelylle kalseaan keliin, enkä anna pikku pyryn estää. Hangella saattaa parhaassa tapauksessa bongata eläimiä, tai ainakin niiden jälkiä. Lintujen nahistelut ja myyriä tonkiva kettu ovat ehdottomasti terveellisempää aivojen nollausta kuin doomscrollaus tai omien saati muiden murheiden miettiminen.
Ihmiset ovat aika ällöttäviä vähissä pukeissa kaikkine karvoineen, joten toppatakeissa pingviinien lailla vaappuvia tyyppejä on helpompi sympata. Kadulla pyörii latteäityliinejä muotipipoissaan, pullonkerääjiä reikäisissä toppahousuissaan ja bisnestyyppejä liian lyhyissä ja tiukoissa pöksyissä tai hameissa – kaikki tasapuolisesti talven armoilla. Ulkotöissä raatavilla on räkä poskella ja heidän mukanaan lounaspaikkaan tulvahtaa pakkasilmaa sekä hienoinen röökin haju. Ne onnelliset koirat jotka pääsevät kunnon nuuskutuslenkeille, hilluvat hurjapäänä lumessa ja merkkailevat terveisiä kanssaotuksille. Lumi peittää alleen ihmisten, kaupungin ja talojen huonoja puolia, omakotitaloalueen ränsistyneimmätkin läävät näyttävät suht suloisilta kun pakkaskukkien koristamista ikkunoista tuikkii hento valo, ja mutainen pihamaa on peittynyt lumeen.
Kuten joistain kaikista aiemmista postauksistani voinee huomata, eniten vituttaa kaikki. Olen huomannut, että oikein pirtsakka talvikeli auttaa hetkellisesti siihenkin. Tässä männäviikolla on suututtanut niin paljon että on vallan oksettanut, itkettänyt ja pyörryttänyt! Ihmiset osaavat olla melkoisia kyrpänaamoja. Koska en tohdi tappoon ryhtyä, olen käynyt puhisemassa palavinta raivoani rannalla, metsässä ja lumisilla kaduilla. On tosi terapeuttista katsella miten pienet jäälautat kelluvat rantavedessä, ulapalta nousee höyryä ja aurinko tipahtaa äkkiä horisontin taa. Puhelin on ainakin puoli tuntia taskussa eikä kourassa ja vaikka paleltaa vähän, sydämessä tuntuu lämpimämmältä.