Migreeni minuutissa, hermot solmussa
Yöllä se taas iskee: Poraava kipu vasemman silmän takana. Painan päätäni syvemmälle tyynyyn ja yritän nukahtaa. Vartin sängyssä viruttuani on pakko nousta ylös ottamaan pari Buranaa. Jo ylös noustessa hieman pyörryttää ja oksettaa.
Väsymys, stressi,liiallinen sokerin syönti,valvominen… kaikki arjessa altistaa krooniselle migreenille.
Yksinäiset ajatukset valtaavat mielen. Painan kylmää pyyhettä päähäni, iho on kipeä ja kaipaa silittäjää. Pyyhin pisaroita poskiltani, enkä erota enää ovatko ne pyyhkeestä valuvaa vettä vai omia kyyneleitäni. Katson ulos öiselle kadulle, lampuista kajastava valo vääristyy ja moninkertaistuu silmissäni, ja kiihdyttävän auton ääni raastaa tärykalvojani.
Suljen verhot, laitan hiljaisen meditaatiomusiikin soimaan. Otan toisen tyynyn. Konttaan vessaan oksentamaan. Haen lisää Buranaa.
Postinkantaja kävelee raskain kanta-askelin käytävässä ja kolistelee postiluukkuja. Ilmastointi humisee kuin haikeaa hymniä veisaten.
Herätyskello soi vaativasti puoli seitsemältä. Torkutan puoli tuntia. Rikon kahvilakkoni keittämällä pannullisen. Kauramaito on lopussa, sumppi on kitkerää kuin vatsahappo. Kirjaudun etätöihin, minua huimaa. Ei ole aikaa sairastaa joka kerta kun on migreeni. Yritän keskittää katseeni näyttöön ja ymmärtää lukemaani, lähetän sekavia sähköposteja.
Kirjoitan säälittävän viestin ja pyyhin sen. Toistan saman useamman kerran kunnes luovutan – ei hän kuitenkaan kommentoisi. Etsin osoitetiedoista migreenivertaiseni. Hän empatisoi ja tarjoaa apuaan. En tietenkään ota sitä vastaan, mutta ele tuntuu hyvältä.
En jaksa pestä hiuksia, hiivin pipo silmillä lähikauppaan hakemaan energiajuomaa ja vihanneksia. Yleensä lempeästi flirttaileva kassapoika ei tunnista minua. Tilanne on siis paha. Kotona yritän katsoa peilistä roikkuuko naama, tarvitseeko soittaa ambulanssi ja ottaa piikki perseeseen tai mennä taas tippaan makaamaan?
Kömmin kalmankalpeana takaisin sänkyyn ja näppäilen asiakkaan numeron. Kyselen kuulumisia mutten käsitä kuulemaani. Tajuan päästeleväni epämääräisiä äännähdyksiä aivan väärissä kohdissa. Kipu leviää leukaperiin ja voihkaisen. Henkilö linjan toisessa päässä vaikenee. Vittu, nyt se luulee että tämä on joku läähätyspuhelu. Suljen luurin pahoitellen ja tunnen sisuskalujeni kääntyvän ympäri. Katselen vessapöntön posliinia pitkään.
Kun loputtomalta tuntuva työpäivä päättyy, alan valmistaa jotain ruuan tapaista. Kun saan haarukallisen pastasalaattia vaivoin suuhuni, se maistuu myrkyltä. Mietin hetken että loppuni on tullut ja olen jo helvetin esikartanossa, mutta sitten tajuan että olen ottanut käyttöön astianpesuaineella valellun lautasen lavuaarista. Ruoka menee biojätteeseen, syön suruuni suklaalevyn ja itken henkeä haukkoen kuin lapsi.
Otan lämpimän suihkun, jokainen vesipisara sattuu iholla. Haudon itseäni epäekologisen pitkään veden alla ja sitten makaan pitkän tovin kylpytakki päälläni sängyssä kuin hoitajaa odottava vanhus. Minulla ei ole hoitajaa eikä muutakaan hoitoa kotona, joten koomailun jälkeen kuivaan itseni ja lähden ulos. Jalat tärisevät kun astelen portaita alas. Yritän tervehtiä naapuria mutta puhe puuroutuu.
Ulkona kampean itseni lammen rantaan, nojaan puuhun ja hengitän pakkasilmaa. Kipu väreilee kallonpohjassa. Sen voimakkuus yllättää aina, vaikka migreeni vierailee luonani monta kertaa kuussa, jääden vaihtelevaksi ajaksi vieraakseni. Mietin kesää, kolmenkymmenen asteen hellettä ja maalaismaisemaa. Kuljin repaleisissa shortseissa arpisin polvin ja kasvot täynnä pisamia, poljin päivittäin kaupalle syömään jäätelön, eikä päähäni koskenut kertaakaan.