Muut käy ihoo auringos ruskettamas, mus on ympäri vuoden inkkii ku mustekalas
En ole ottanut yhtään tatuointia kännissä enkä ihan läpälläkään, ja kaikki on leimattu vieläpä aikuisella iällä. Kaikki eivät kokonaisuuteen natsaa tai ole priimaa, mutta mitään en myöskään katkerasti kadu. Vaikka muuten suuret päätökset pelottavat, nahkani leimaamisen suhteen en ole erityisen epävarma tai sensitiivinen. Mielestäni tatska voi olla aivan hyvin vain kiva kuva vailla Suurta Merkitystä, mutta on noista muutamista kuvatuksista kohtuullisen tärkeitä tullut.
Ensimmäisen tatuointini otin melankolisessa mielentilassa ja epämääräisessä elämäntilanteessa, välitilassa kelluen. Bongasin joulun jälkeisen walk in-päivän paikallisessa tatskaliikkeessä ja hakkautin nahkaani pikkuisen origamin, joka samalla tuntui sulkevan jonkun oven sekä ainakin haaveissani avaavan uusia. Jonotin oven takana vatsa perhosia täynnä ja satoi suuria lumihiutaleita. Päätä jomotti julman joulun aiheuttama migreeni, ja neulan koskettaessa ihoa kalloa raastava kipu siirtyi hetkeksi toivotusti toiseen kohtaan. Saatoin säästyä tipassa makaamisesta päivystyksessä tällä tatskaterapialla! Joulumielikin kohosi saman tien potenssiin sata. Olisin voinut loikoilla tikattavana ties kuinka kauan, mutta pieni kuva oli hetkessä huitaistu ja pian olin pihalla elmukelmu kädessä ja voitonriemu mielessä.
Toisella kerralla tuumailin kuvaa jo vähän tarkemmin, kyseessä oli kai jonkinlainen fanitatska, niin nololta kuin se kuulostaakin. Symboli ei onneksi ihailemaani tyyppiä tuntemattomalle aukea, vaan kuvalle on tulkittu ties mitä merkityksiä. Vaikka ei se ehkä mikään estetiikan riemuvoitto ole, kuva on turvapaikkani ja voimasymbolini. Usein kun edessä on ollut jännittävä puheen pitäminen, kohtaaminen tai muu koettelemus, olen käärinyt hihaa ja kurkannut pientä kuvatusta miettien, mitä kuvan inspiraationa toiminut voimaeläimeni sanoisi. Muistan tuijotelleeni tatskaa esimerkiksi juhlissa, joissa tehtävänäni oli pitää puhe, ja paperit jäivät kotiin. Kiskaisin pari shottia naamaan, kurkkasin kuvaa kädessäni ja marssin estradille vetämään puheen suht suvereenisti ulkoa.
Muutama muikkelin kuva on ihooni ilmaantunut, ja erityisesti yhden on kommentoitu kuvaavan sielunelämääni verrattain hyvin. Se on jonkinlainen myönnytys tai jopa oodi herkkyydelle, joka välillä tuntuu niin kovin raskaalta ominaisuudelta. Ostin kuvan eräältä piirtäjältä, joka oli nimennyt teoksensa: ”I feel everything”. Kolmesilmäinen pallopää on kieltämättä aika kuvaava otos maailmastani ja olemisestani, jossa on aina välillä ylitsevuotavasti tunnetta ja valitettavan vähän järkeä, kunnes taas karaistun ja kyynistyn ja rakennan sellaiset muurit, että niiden yli ei niin vain kiivetä.
Tähän mennessä kaikkein suurinta ja kivuliainta kuvaa jännitin kamalasti. Piti lähteä toiseen kaupunkiin asti kipua ja kidutusta hakemaan, ja odotella aikaa melkein vuoden verran – aika kipeetä! Mutta sitten kun pipopäinen menninkäinen nojasi rintani päälle niin että henki salpaantui ja tunsin solisluiden alla terävää kipua, koko muu kroppa rentoutui. Masokistin vikaa? Tuijottelin tuntikausia kattoon ja tatskaaja kävi puolen tunnin välein tupakalla, ja sillä aikaa minä vuosin verta ja kudosnestettä kalliolaisessa kaksiossa. Kuvan kasvaessa minäkin tunsin kasvavani, tulin ehjemmäksi, tuntui vähemmän vaikealta olla kalpeana ja alastomana muovitetulla pöydällä. Aloin puhua politiikkaa ja tunnesoopaa. Ehkä pääni sekosi pitkällisestä kipukokemuksesta ja sen vapauttamista endorfiineista, mutta paransimme tatuoimisen lomassa pipopään kanssa koko maailman. Tatskaaja sai sievoisen summan säästöistäni, ja minä aavistuksen lisää suojakilpeä maailmaa vastaan.
Voisin varmaan leimata koko kropan täyteen, jos se ei olisi niin tyyristä. On kai siinä esteettisistä mieltymyksistäkin kyse, kyllä minä muidenkin leimoja tykkään tulkita ja tuijotella. Omalla kohdalla kyse on myös jollain tavalla oman kehon ottamisesta haltuun, menneiden kurjien kokemusten päälle piirtämisestä ja herkän, läpikuultavan ihon symbolisesta kovettamisesta kestämään elämän aiheuttamia kolhuja. Silmämunia en sentään suunnittele värjääväni, mutta kasvotatuointi ei ole poissuljettu asia.
En jaksa ymmärtää kauhistelijoita, jotka miettivät, miten törkeältä tatskat näyttävät vanhana – ”tulet vielä katumaan”. Ei tässä enää nuoria olla, joten osviittaa maan vetovoiman vaikutuksista saa harva se aamu katsahtaessaan tyynyn painaumia peilistä. Vähiten siinä tatuointejaan kauhistelee! Veikkaan että ryppyinen nahka on tasan yhtä viehko leimoilla tai ilman, ja toivon että jos elinvuosia piisaa kovinkin paljon, mulla on muuta mietittävää kuin kurttuinen ruusu perseessä. Jos olisin muhkeampi muija, tekisin kuten siinä jossain meemissä, ja tatuoisin riippurintojen alle sanat ”Fuck you” jotka voisi sitten paljastaa ryntäitä nostamalla. Näillä minimunkeilla pitää ehkä harkita sen sijaan vaikka jotain äkäisiä naamoja nänneihin..
Ja hei, aina kun on joku oiva tai hieman heikompikin syy ja aasinsilta toteuttaa fetissiäni ja laittaa kuvia Good girlsin tatuoidusta kuumiksesta niin why not:
