Yksi osani tässä elämässä on olla toisten ihmisten av(i)omiesten ja mieskokelaiden kouluttaja, joten minulla on introvertiksi kohtuullinen kokemus ruikuttavista ukoista. Äitini varoitteli minua aikoinaan, että kikattava mies on yleensä epäilyttävä, mutta samaa sanoisin kroonisesti valittavista veikkosista.

Viimeisen vuoden aikana olen vastaanottanut esimerkiksi ystäväni kumppanilta roppakaupalla paatosta terapian turhuudesta, vaimon vääristä sanoista, seksuaalisista pulmista, kikkelin koosta ja viinanhimosta. Men ny hoitoon tai vattalles! Miksi minun pitää vastaanottaa ja käsitellä lista murheita, joilta tyypin oma parisuhde sitten somasti säästyy. Ja kyllä, olen sanonut tälle itkuvirsien veisaajalle että nyt riittää, kysynyt mitä hän minulta haluaa sekä epäonnekseni lähtenyt myös esittämään mielipiteeni, ja kaikesta tästä seurasi lisää aggressiivista monologia hieman eri muodoissa. Salassa puolisolta ei tämä vapaaehtoistyönä toteutettu terapia tapahdu, vinkatessani vaimokkeille että mies purkaa tuntojaan minulle, vastauksena on ollut lähinnä hymistely ”No Raimo vaan haukkuu muttei pure..”.

Olen yrittänyt kohtuullistaa omaa kitinääni ja soveltaa täällä blogissakin markkinoimaani ratkaisukeskeistä asennetta ongelmiini, ja siksi minun on välillä vaikea sietää loputonta, mihinkään johtamatonta väninää. En ole lääkäri ja keittiöpsykologinakin vain keskinkertainen, joten en todellakaan osaa ojentaa oikeanlaista reseptiä siihen kun vituttaa niin että veri ei kierrä. Anteeksi pyytäminen toisilta ja anteeksi antaminen itselleen on hieno homma, mutta jotain muutostakin pitäisi kai tapahtua. Helvetin herkkiksenä olen turhautunut, nauranut, kiroillut ja itkenytkin ihan ihme ihmisten puolesta, sellaisten joiden kanssa en todellakaan jaa elämääni ja jotka eivät uhraa minun asioilleni ajatustakaan. Tunnen välillä olevani  Halpahallin pesusieni, joka imee itseensä kaiken maailman kuonaa ja sitten puristetaan lyttyyn ja myttyyn ennen seuraavaa käyttökertaa.

Joskus päädyin surkeiden sattumusten kautta vaihtamaan sähköpostia semisyrjäytyneen ukkelin kanssa. Juttu lähti liikkeelle valokuvauksesta ja lähti sen jälkeen varsin vinhalle laukalle. Mies antoi tulla täydeltä laidalta poliittista paatosta höystettynä naisvihalla ja hyppysellisellä väkivaltafantasioita. Maailmanparantajahippi minussa heräsi, ja yritin epätoivoissani tarjota etänä jotain auttavaa kättä. Vapaaehtoistyö? Ei minulla ole aikaa ,koska täytyy harrastaa liikuntaa. Pyydä jotain työkaveria kahville? Työskentelen etänä. Terapia? Minä haluan että joku kuuntelee minua pyyteettömästi. Voisitko käydä jossain tapahtumissa niin kohtaisit ihmisiä? Vihaan ihmismassoja. Entä jos kokeilet mennä juttelemaan jollekin naapurille? Ei kukaan halua että menen juttelemaan, kaikki hylkivät minua. Ystävätoiminta? En minä kaveria kaipaa, vaan naista. Seksityöntekijä? En laita säästöjäni sellaiseen, seksin kuuluisi olla kelakorvattavaa. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ymmärrän että yksinäisyys aiheuttaa monenlaisia ajatusvääristymiä, mutta miten ihmeessä päädyin jälleen kerran tilanteeseen, jossa tuntematon (mies) kertoo ensin minulle murheistaan ja haukkuu sitten kaupan päälle vitun vassariksi, miesvihaajaksi ja mitä näitä nyt on.

Kai puhelimeeni on joskus joku kikkelikuvakin kilahtanut, mutta ei niin usein että siitä tarvitsisi miehiä suuremmin soimata. Sen sijaan isompi (pun intended) angstin aihe ovat yhteydenotot joissa on vaikkapa verille hakattu nyrkki, vajaa viinapullo tai ihmisvihaa huokuva meemi. Onko ketään muuta naiseksi identifioituvaa kanssaihmistä, joka heräisi aamulla pohtimaan puolitutun perheenisän mystisiä terveyspulmia tai lukemaan esseen mittaista marmatusta siitä, miten varpaassa on syylä ja se on naisten vika, Yle pitäisi lakkauttaa tai Elokapina pistää rautoihin? Täytyykö muidenkin lukea milloin puolituttu mies on viimeksi harrastanut suuseksiä tai miten pahalle tämän puolison kokkaukset maistuvat? Päässäni on loputon lokerikko ihmisten inhottaville, intiimeille asioille. People pleaser minussa ei salli laittaa estoja ja tunkea miekkosia materiaaleineen lopullisesti ö-mappiin.

Kuten olen kertonutkin, nautin tasavertaisesta vittuilusta, siedän provosointia ja jopa viehätyn väittelystä, mutta olen hämmennyksen, hysterian ja hermoromahduksen partaalla siitä, miten minusta on tullut randomreiskojen mielenkaatopaikka. Voi että mikä joulumieli tulisikaan, jos jokainen vuorokauden ympäri nillittävä tyyppi ottaisi lusikan kauniiseen käteen ja tekisi jonkun pienen edistysaskeleen itsensä hyväksi ja tulisivat sitten raportoimaan minulle niistä! Jos oikein haluaisivat kalastella kiltteyspisteitä tältä tontulta, niin kysyisivät ihan pirruuttaan vastavuoroisesti , mitä minulle kuuluu. Veikkaan kyllä että heebojen hartiat eivät jaksaisi kantaa minun murheitani, varsinkaan jos avaisin vuosien aikana kokoamani ahdistuksen arkistot.

Ennustan, että tänäkin jouluna riisipuuroa keitellessäni tsekkaan hieman hyisesti hymyillen somepäivitykset. Niissä emännät kehuvat kilpaa miten mukava on kelliä mattimussukan tai raimorakkaan kanssa kuusen alla, minun miettiessäni että niin, tuonkin porovillapaitaisen barbaarin vihapuheet minä otin vastaan, jotta te voisitte nauttia joulurauhasta ja pistää kuusen ja kulissit oikein kunnolla pystyyn. Lämmintä joulua vaan. Jos joulupukkina häärivän miehekkeen jalka kramppaa tai persauksia pistelee, se johtuu todennäköisesti harjoittamastani voodoosta johon puran patoumiani. HO HO HO!