Ihmisen mieltä kuvataan usein talosymboliikalla. Se ei mielestäni oli kovin kaukaa haettua, sillä voihan kotikin olla heijastus henkilön mielentilasta. Siinä missä mielen kellareissa saattaa piillä luurankoja, voi likaa löytyä samalla mitalla ihan konkreettisenkin kellarikopin uumenista. Viime aikoina mediassa on mainittu useampaan otteeseen ”kotihäpeä”, eli kokemus siitä, että oma koti on niin karsea läävä, ettei sinne voi päästää ulkopuolisia sisään. Tunne voi painaa yhtä lailla riippumatta siitä, millainen kodin todellinen siisteyden tai upeuden tila on.

Erakkona Yksityisenä ihmisenä ihmisenä en kutsu kovin helposti ihmisiä kotiini, ja hetkittäin olen kyllä kokenut häpeääkin vaatimattomasta kämpästäni, mutta todellisuudessahan merkityksellistä ei ole Artekin jakkaroiden määrä, vaan terveyden kannalta riittävä perussiisteys ja itseä tyydyttävä järjestys. Silläkin riskillä, että lisään kotihäpeää (vaikka se ei ole todellakaan tarkoitukseni), totean että semisotkuisen kakarakodin tai pölyisen poikamiesboksin asukeilla ei ole mitään syytä huoleen, sillä ihmisiä elää uskomattoman ryönäisissä olosuhteissa siitäkin huolimatta, että heillä olisi toimintakykyä siivota tai varallisuutta palkata apukäsiä. Toki täydellinen välinpitämättömyys omasta asunnosta kertoo yleensä välinpitämättömyydestä monia muitakin asioita, tai ehkäpä itseään kohtaan.

Koska kotiasia on sen verran sensitiivinen, koen tarvetta disclaimerina todeta, että avaudun nyt aiheesta yhdistelemällä kohtaamiani kaaoskämppiä siten, että niistä muodostuu yksilötasolla tunnistamaton mutta ehkäpä yleisesti tunnistettava kuvaus  totaalisen ruokkoamattomasta elämäntyylistä. Tarkoitukseni ei ole kuvata saati pilkata mielenterveyspulmista tai muista haasteista johtuvaa kyvyttömyyttä taloudenhoitoon, vaan ihmetellä suoranaista sikailua, jota jotkut aikuiset asunnossaan saattavat harrastaa.

On aurinkoinen päivä, mutta asunnon ikkunoissa on paksut mustat verhot. Asukki ,sanotaan nyt vaikka Kake, heittää avaimet yliolkaisesti parvekkeelta ja jatkaa röökin polttamista. Hän on ollut yötöissä ja heräillyt tovi sitten. Jo rappukäytävässä tuoksuu ummehtuneelta, vähän makealta. Avatessani oven minua vastaan hyökyy tennareiden aalto, joka on vähällä pyyhkäistä alleen. Kenkien lomassa näkyy työvaatteita, sukka, Aku Ankka-lehti ja tyhjillään oleva partavesipullo. Potkin omat kenkäni johonkin nurkkaan ja ujuttaudun narisevan vessan oven välistä pesemään käteni – se ei kuitenkaan ole hyvä idea sillä käsisaippuaa ei ole, ja pyyhe haisee niin pahalle, että lemu tarttuu käsiini. Partakarvoja on kaikkialla – myös lavuaarin alla lojuvassa potassa. ”Lapsi käy täällä joskus”, toteaa ovesta kurkistava Kake.

Kake on tehdä huitaissut ruokaa ja kattaa pöytään lautaset pyyhkäisten niiden edestä laskupinon, tupakan filttereitä sekä muutaman repaleisen postikortin. Pöydällä on kulhollinen pipareita, jotka Kake kertoo exänsä tehneen – laskeskelen mielessäni paljonko joulusta tai koko suhteesta on aikaa. Ruoka on ihan hyvää ja mausteista, ja yritän kovasti unohtaa sen, että Kake pyyhkäisi lautasia paidanhelmaan ennen kuin kasasi niille ruoka-annokset. Etsin puhdasta juomalasia, ja lopulta otan lavuaarissa völjyvästä tiskikasasta päällimmäisen lasin. Sen sisälle jääneessä vedessä kasvaa hieman vihreää hometta.

Siirrymme olohuoneeseen, jossa Kake esittelee taidekokoelmaansa. Katsetta on vaikea pitää seinillä, kun lattioilla ja pöytäpinnoilla tapahtuu niin paljon. Sohvan istuinten välistä tursuaa lapsen vaatteita, karkkipapereita, alennuskuponkeja ja leivän kantapala. Käsinojalla on tyrmäävältä haiseva työpaita, ja nurkassa sijaitsee pyykkiteline, jossa bokserit yrittävät kuivua yhtenä kosteana ja ryppyisenä kasana. Kun Kake menee vessaan, kerään olohuoneesta melkein kaksi muovikassillista tyhjiä tölkkejä ja pulloja.

Kurkistan kauhistuneen uteliaana makuhuoneeseen, ja näen vilauksen kellertävistä lakanoista, sängyn vieressä olevasta puolentoista litran limpparipullosta ja pölyn peitossa olevasta pleikkarista. Aukinaisista vaatekaapeista roikkuu likaisia ja puhtaita vaatteita. Kake ei häkelly vaikka näkee minut lurkkimassa huoneisiin, vaan kiskaisee kaapista T-paidan ja kertoo hankkineensa sen jonkun punk-bändin keikalta. Esiteltyään paitaa Kake viskaa sen huolettomasti sängylle ja jartkaa matkaansa eteiseen josta kuuluu kolinaa.

Kaken naisystävä ”Eeva” tulee töistä. Hän kantaa hikisenä kauppakasseja, ja lastaa ruokatarvikkeita keittiön penkille, koska pöytätasoille ei enää mahdu. Osa tavaroista menee sikin sokin jääkaappiin vanhaksi menneiden tuotteiden liiskaantuessa niiden taakse, ja kuivatavara jää pitkälle penkille odottamaan käyttämistään. Eeva on ostanut myös viherkasvin, jonka hän asettaa ylpeänä olohuoneen TV-tasolle, josta pöllähtää ilmaan massiivinen pölypilvi. Hän raottaa verhoja muutaman sentin, jotta kasvi saisi pienen soiron valoa lehdilleen. Eeva on tilannut myös vaatteita netistä. Hän availee pakkauksia ja tiputtelee muovipusseja ja pahveja ympäri asuntoa. Eeva asettelee mekkoja hengareihin roikkumaan kaapin oveen, jokunen kolttu päätyy mytyksi sohvalle aiempien rytkyjen joukkoon.

Ulkona alkaa pian hämärtyä, ja koska Kakea ei huvita lähteä röökille pimeälle ja kylmälle parvekkeelle, hän kessuttelee liesituulettimen äärellä ripotellen ajatuksissaan tuhkia tiskipöydälle ja roskiksen suuntaan. Eeva lupaa heittää minut autolla kotiin, mutta ensin hän kuulema värjää hiuksensa. Hän vaeltaa kylppäriin, jossa sekoittelee hiusväriä niin että sitä roiskuu ympäri kaakeleita. Eeva yrittää etsiä kampaa, mutta käsiin tarttuu vain karvaisia kertakäyttöpartateriä, vessapaperimyttyjä ja muhjaantuneita meikkituotteita. Kun käyn myöhemmin vessassa, suihkukopissa lainehtii punaruskeaa vettä, kun tukkeutunut viemäri yrittää imeä väriä ja hiustuppoja syövereihinsä.

Kun uusi väri on päässä ja ilta pitkällä, lähdemme kotimatkalle. Kake lähtee palauttamaan naapurilta lainaamaansa astiaa, jonka on ainakin melkein puhdistanut, ja Eeva kaivelee eteisen rahin uumenista kolikoita hakeakseen vielä lähikaupasta aiemmin unohtamansa maitopurkin. Jääkaapissa on avattu purkki, mutta kun hän kallistaa sitä, purkista valuu juoksevan maidon sijasta paksuja kokkareita. Hän nappaa pari eteisen naulakon päällä olevaa pitsalaatikkoa mukaansa ja nakkaa ne mennessä roskikseen. ”Älä vielä istu kyytiin”, hän hihkaisee autolle mennessämme ja heittelee pelkääjän paikalta karkkipapereita, ässäarpoja, tyhjiä tupakka-askeja ja mainoslehtiä takapenkille. Siellä näyttää olevan myös yhä paketissaan oleva Ikean seinähylly sekä lastenistuin, jossa on tunnistamaton eritetahra.

Kotiin päästyäni avaan ikkunan ja heittäydyn lähes puhtaalle sohvalleni nautiskelemaan ylevästä olostani kunnes epämiellyttävä lemu kulkeutuu nenääni… hoitokissa on kussut matolle, kenkään, kynttiläkippoon ja sievästi hiekka-astiansa viereen! Avaan rivakasti siivouskaapin oven, ja imurin letku tipahtaa varpailleni vetäen mukanaan lattialle pölyrättejä ja puolityhjiä pesuainepurkkeja. Jynssätessäni mattoa muistan myös tiskipöydällä odottavan astiapinon, ja huomaan tulleeni läävästä toiseen.