Uusi duuni, sellainen potentiaalisesti pysyvä. Uudet asiakkaat, potenssiin kolme enemmän tulijoita kuin ennen. Epävarmana vapisevat kädet – minun ja heidän, kosteat silmät maskin takana, ilmoitustaululla kömpelöitä voimalauseita. Syön salaa suolapähkinöitä työpöytäni laatikosta. ”Olet kaunis ”, kehuu kollega nuutunutta naamaani , en usko sanaakaan, mutta ilahdun eleestä.

Uusi työpaikka on kuin tuore romanssi; pitää peitellä pahoja puoliaan, esittää tietävänsä mitä tekee. Ei saa sanoa vääriä mielipiteitä, täytyy olla aktiivinen muttei yli-innokas. On tutustuttava kaikkiin mutta oltava itsenäinen ja itseohjautuva. Toivumus ”aitoudesta” (mitä vttua se eses tarkoittaa??) mutta pelko siitä että aito minäni on liikaa tai liian vähän. Olisi suotavaa sitoutua yhteisiin pelisääntöihin, takaraivossa kolkuttaa kauhu siitä että saa kenkää koeajan jälkeen.

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, totesi Tolstoi tiiliskiviromaanissaan, mutta uskallan uumoilla että vallan paljon samaa on onnettomissakin talouksissa. Keskimääräinen keski-ikäinen heteropari, 1,5 muksua ja asuntolaina, nainen hoitaa meta-ja kotityöt ja mies keskittyy olemaan päihtynyt tai kiskomaan itsensä piippuun töissä ja salilla. Maanantaina makaroonilaatikkoa ja mykkäkoulua, keskiviikkona huoliviestiä koulusta ja kori kaljaa, perjantaina isännän baari- tai punnitus- ja vaimon siivouspäivä, sunnuntaina sarjamaraton ja sovintoseksiä.

Säätiedotus lupaa vapaapäiväksi sadetta. Mietin hetken haikeana marjapensaita jotka minun piti poimia mutta kutsua ei kuulunut,ne marjat on varmaan jo poimittu, lintujen tai muiden toimesta. Kesällä kapusin yli vuorten virkeiden seniorien kanssa etsimään lakkoja kätketyltä suolta. Ylikypsät hillat räjähtelivät sormiin, itikat tanssivat ympärillä, aurinkoi paistoi ja joku lausui einoleinoa ulkomuistista. Lähellä oli nähty karhu tai kaksikin, bongasimme jälkiä maasta ja puunrungoista. Puron varrelle hylätty vene vuoti vain vähän ,sillä pääsi sujuvasti yli aina vain salaisemmille marjamaille.

Tarvomme ystävän kanssa tihkusateessa, molemmilla huppari tai minulla itse asiassa kaksi,lainasin häneltä tuplanutun koska unohdin takkini kotiin. Jossain paikallisen musiikkitapahtuman liepeillä ohitamme teinijengin, hupparit heilläkin mutta kaikki on tiukempaa, niukempaa eikä mitään roikkuvaa supermarketin alelaarista. Käännymme kosteasta säästä pian sisätiloihin nuorison vasta aloittaessa iltaa, kaukana välkkyvissä valoissa heiluu Vesala. Väittelemme mielenterveysdiagnooseista ja kokkaamme kasvistortilloja kunnes väsymys voittaa, maanantaina palaamme tönöttämään toimistoon ja tehtaaseen. Kolmekymppisyyden kävelevät kliseet, mutta ainakin liikkeessä.