Suositun Mungolife-blogin Anna kirjoitti positiivisen palautteen merkityksestä. Vaikka en ole bloggaamisella enkä kirjaimellisesti kehuillakaan elävä , aloin pohtia omaa kehujen antamis- sekä vastaanottokykyäni, jotka molemmat ovat häpeällisen heikot. Kiusaannun (vaikkakin tietysti myös ilahdun) kehuista, ja toisille tulee sanottua hyvää palautetta aivan liian vähän, kun oletan heidän itse tietävän olevansa kauniita, rohkeita ja viisaita. Haluaisin olla se, joka muistaa sanoa ääneen muiden hyviä puolia ja kehaista kun joku toimii kivasti. Kehujen saaminen antaa kuin antaakin uutta energiaa ja vahvistaa omaa pyrkimystä toimia hyvin ja paremmin.

Nillitys ja negatiivisuus on helmasyntini. Maailmassa on virhe, jos toinenkin, ja myös huoli läheisten hyvinvoinnista kumpuaa ulos useimmiten nalkutuksena. Olen mielestäni verrattain empaattinen ja kohtuullisen lojaali tapaus, mutta kanssaihmisten ihanuutta minun on silti valitettavan vaikea pukea sanoiksi! Ajattelen asiaa kyllä paljonkin; ihailen kaverin sinisiä silmiä, hurmaannun hymystä, piristyn hyvästä (tai hyvin huonosta huumorista), olen kiitollinen avusta tai iloinen kainalopaikasta. Silti se mitä suusta tulee ulos, on huolen siivittämää kritiikkiä siivoustaidoista, valitusta huonosti nukutusta yöstä tai vaikkapa kitinää tapaamisen kalenteroinnin hankaluudesta.

Vaikka en pyri olemisessani yleiseen ihanuuteen saati kohtalokkaaseen kauneuteen, on silti kiva kuulla joskus olevansa ihan kiva tai jopa ihana. Kannustaa kuulla hyvää palautetta vuorovaikutustaidoistaan tai kehuja ajatuksistaan. Kehujen kanssa samalle viivalle ilahduttavuudessa pääsevät myös ne hetket, kun tuntuu että joku ymmärtää, tai ainakin hyväksyy tai jopa tykkää sellaisena kuin on. Hyvä hetki voi korvata aika monta vastaamatonta viestiä tai lapsellista konfliktia.

Kauneimmat kuulemani kohteliaisuudet ovat sisältäneet jotain yksityistä,personoitua, vain minulle suunnattua. Kun joku sanoo, että kanssani olisi kiva vaikka odottaa maailmanloppua, että ääntäni on mukava kuunnella tai että minulla on kaunis sielu, säväyttävät sanat vielä vuosienkin päästä. Hyvä kohteliaisuus voi olla myös jotain hupsua, kuten kun työtoverini sanoi, että minulla on ehdottomasti työyhteisön alatyylisimmät jutut, tai asiakas totesi, että hän on profiloinut minut toisen planeetan asukiksi. Kun joku suhtautuu omituisuuksiini lempeästi, on ihminen ihmiselle, vähän pisteliäätkin sanat kuulostavat söpöltä. Sanoja tärkeämpää saattaakin joskus olla se, miten ne sanoo. Hyvä aikomus pelastaa vähän kömpelömmänkin kohteliaisuuden.

Olen iloinen niistä hetkistä, kun olen kehunut kauniiksi, sanonut että toisen olemassaolo on tärkeää, tai antanut kiitosta hyvästä palvelusta tai auttamisesta. Välillä kun sanat ovat olleet oikein hukassa, olen kiittänyt halauksella, lounaalla tai leffalipulla. Silti pitäisi useammin kertoa, että arvostaa ja tykkää.

Paitsi kohteliaisuuksien vastaanottaminen, niiden antaminenkin voi tuntua nololta. Ajattele, jos kertoisi, että tämä on tärkeää ja merkittävää, että toisella on väliä, että tässä on hyvä just nyt, ja sitten toinen nauraisi pilkallisesti? Tai entä jos työtoveri on tärkeä ja auttanut hirveästi, mutta siitä avautuessa tämä vastaisikin, että hemmetin riippakivi, sinä sen sijaan olet oikea riesa ja taakka. Häpeän tunne estää kauniiden sanojen lausumista, kuten monia muitakin (rakkauden) tekoja. Haluaisin osata ajatella, että aitoja kohteliaisuuksia ei tarvitse hävetä vaan olla herkistä ja hellistä tunteistaan ennemminkin ylpeä, ja vastuu niihin reagoimisessa on kuulijalla.

Some on täynnä ”Yasss queen, you are perfect”-hupatusta, mutta kaiken kannustavan hömpötyksen ohella on tärkeää ja merkityksellistä kuulla ilahduttavia kommentteja myös kasvokkain kanssaihmisiltä. Yritän muistaa aina välillä kertoa tyypeille, että arvostan heidän tekemisiään tai ajatuksiaan, ja ihailen persoonallisia piirteitä heissä. Kaunis sielu tai kauniit kädet – kukapa sitä ei haluaisi kuulla!

◊

otsikko: Ruusut – Kunpa saisit musta kiinni