”Ulkopuolisuus on viime kädessä meitä kaikkia yhdistävä kokemus, joka kertoo ihmisen tarpeesta yhteyteen.”, kirjoittaa aihetta niin ammatillisesta kuin omakohtaisestakin näkökulmasta pohtinut psykoterapeutti Emilia Kujala.

Herkkänä tyyppinä koen katkokset yhteydessä erityisen kivuliaina, ja siksi en helposti yhteyttä etsimään hakeudukaan. On suorastaan väkivaltainen kokemus, kun tovin vallinnut henkinen liittyminen toiseen ihmiseen katkeaa ja yhteinen ymmärrys vaihtuu välinpitämättömyyteen tai puhumattomuuteen. Yhteys voi löytyä ja kadota vaikka saman keskustelun aikana, ja sen yhä uudelleen rakentaminen vaatii paljon emotionaalista työtä, johon kaikilla ei ole voimia tai tarvetta. Olen ollut huomaavinani, että erityisesti ihmiset, joilla on paljon sosiaalisia suhteita ja tapana avautua asioistaan kelle vain, eivät takerru niin tiukasti toiveeseen syvemmästä yhteydestä. Sen sijaan introvertimmat tyypit saattavat kaivata ihmissuhteiltaan erityisesti diippiä jaettua ymmärrystä.

Koen yhteysvajetta erityisesti miesten kanssa. Sain itseni lähes pakokauhun valtaan, kun pysähdyin tässä päivänä eräänä miettimään, onko minulla ollut elämäni aikana yhdenkään mieshenkilön kanssa ihmissuhdetta, jossa olisin kokenut tulleeni kuulluksi ja nähdyksi? Kyvyttömyyteni syvällisiin suhteisiin miesten kanssa ei tietenkään ole todiste siitä, että kaikki miehet ovat ikäviä tahi tunnetaidottomia, vaan varmasti ennemminkin siitä, että omasta rikkinäisyydestäni käsin ajaudun emotionaalisesti epätyydyttäviin suhteisiin. Olkoon kuinka säälittävää ja surkeaa tahansa, tunnustettakoon että en ole tainnut ikinä saada intiimissäkään miessuhteessa tai ystävyydeksi luokitellussa yhdessäolossa osakseni lohtua, empatiaa tai edes auttavaa kiinnostusta minun asioihini.

Olen lukuisia kertoja tullut tilanteeseen tai keskusteluun sydän täynnä huolta vain todetakseni, että toisen reaktio suruuni on pahimmillaan puheen kääntäminen itseensä tai selän kääntäminen totaalisesti ja parhaimmillaankin olkien kohautus. Ikinä koskaan en ole itkenyt miesihmisen olkaa vasten, saanut lohtuhalausta, saati kuullut tältä, että kaikki järjestyy tai ei ole hätää. Juuri kukaan ei ole kysynyt, että hei, miten se kertomasi hankala tilanne on edennyt, tarvitsetko apua tai ilmaissut että puhu mulle. Tämä voi kuulostaa läpeensä katkeralta vuodatukselta, mutta olen lähinnä äimistynyt ja valaistunut tästä huomiostani, ja harmittelen etten havahtunut korjaavien mieskontaktien puutteeseen jo terapiavuosinani!

En ole sentään täysin sielujen sympatiaa vaille jäänyt. Jo varhaisissa ystävyyssuhteissa koin saavani tyttökavereilta voimaannuttavia sanoja, halauksia ja yhteyttä, joka kantoi välimatkankin yli – kaikkea sitä mitä miesten kanssa en ole kyennyt rakentamaan. Siinä missä naiset ovat tarjoilleet teetä ja sympatiaa, olen miesten kanssa päätynyt esimerkiksi auttamaan toista opiskelutehtävissä vailla kiitosta, kehumaan kumppania saamatta samaa takaisin tai kuuntelemaan tuntikausien monologia kykenemättä sanomaan sanaakaan väliin. Olen istunut yksin itkemässä, kun ovi pamahtaa loittonevan selän jälkeen, kuunnellut kun miekkonen haukkuu eksänsä, virkavallan ja koko ihmiskunnan maratonpuhelussa laittaen lopuksi luurin kiinni ja kokenut useamman kerran yhteydenpidon katkeavan siihen, kun minäkin uskallan olla hetken hankala, tarvitseva tai vittumainen.

Johtuen omista turvattomuuksistani ja ennakkoluuloistani suhtaudun suurella tunteella niihin hetkiin, kun näen että mukavat miessuhteet ovat mahdollisia edes muille. Koska omat kokemukseni ovat kovin kolkkoja, saatan tirauttaa kyyneleen, kun näen vaikkapa isän, joka on läsnä lapselleen, miesoletetun vartijan, joka kohtaa kodittoman henkilön kunnioittavasti tai miesasiakkaan, joka lähtee keskusteluun avoimesti ja ansiokasta itsereflektiota harjoittaen. Tällaisista seikoistako johtuu, että välillä vaatimukset miehiä kohtaan ovat yleisemminkin suhteissa tasoa bare minimum?

Muidenkin vuorovaikutussuhteiden tasolla yhteys ja sen katkeamispisteet ovat melkoisen hauraita asioita. Vallitseva erilaisuuden kokemukseni vahvistuu joka kerta, kun tunnen ettei minua lainkaan ymmärretä palaverissa tai kahvipöytäkeskustelussa. Tekee kamalan kipeää, kun kollegan kanssa hyvin soljunut flow-tila tyssää, ja näen jo toverin mikroilmeistä, että nyt ei mennyt mieliksi, pinnan alla väreilee jotain vihamielistä. Samaa voi havaita vaikkapa vuosien takaista tuttavaa tavatessa– ennen puhuttavaa riitti päivien ajaksi, nyt jokin jännite torppaa kaikki keskusteluyritykset. Erään opiskelutoverin kanssa väärinymmärrykset jatkuivat niin pitkään, että jo pelkkä tervehdykseni nostatti punaiset läikät hänen kaulalleen. En tänä päivänäkään tiedä, mitä ärsyttäviä piiloviestejä tai – vittuiluja hänelle olemuksellani välitin.

Yhteyden puute taitaa vuorovaikutuspulmien ohella olla yksi eniten ilmaistuista ihmissuhteiden pulmista. Mistä tunne yhteydestä (ja nimenomaan tunneyhteydestä) sitten syntyy? Ehkä silmiin katsomisesta, siitä että toinen nostaa edes katseensa ruudusta kuin toinen tulee kotiin. Vaikka kuulumisten kysymisestä, ja siitä että kuuntelee myös vastauksen. Kiinnostuksesta toisen asioihin ja toisen viehättävänä pitämisestä myös älyllisellä tasolla. Luultavasti haavoittuvuudesta, siitä että uskaltaa näyttää herkkiä ja haavoittuvaisiakin puolia itsestään. Lähellä olemisesta, suhteen mukaan vaikkapa lämpimästä käden puristuksesta, lähellä istumisesta jutellessa tai seksistä, jossa molemmat osapuolet ovat läsnä toisilleen. Kunnioituksesta, siitä että kumppanin, kaverin tai kollegan ajatuksia ei pilkata vaan niistä kysytään lisää.

Yleensä yhteyden kokemus synnyttää rakkaudellisia tunteita, ja rakkaus saa ihmiset näkemään toisensa kiinnostavina ja erityisenä. Kun tuo tunne katoaa tai loistaa poissaolollaan, kanssaihminen näyttäytyykin aivan tavallisen tylsänä tyyppinä. Olisiko se sittenkin rakkautta ja yhteyttä ylimmillään , kun toistensa tylsimpiäkin tunteita ja ajatuksia voisi ottaa vastaan empaattisesti ja vastavuoroisesti? Posiitivinen oravanpyörä ja rakkauden ravintoketju: toisen aito kohtaaminen synnyttää yhteyttä ja yhteys ruokkii rakkautta.