Olen siitä onnekas, tai onneton, etten ole diginatiivi. Voin nostalgisoida muina mummoina aikoja, kun jonotettiin tietokoneluokkaan, tai kirjoiteltiin kirjeitä parhaalle ystävälle. Toisinaan tunnen itseni menneisyyden vangiksi, kun haikailen maailmaan ennen TikTokia. Vaikka some mahdollistaa matalamman kynnyksen yhteydenpidon ihmisiin,edesauttaa se myös eristäytymistä reaalimaailmasta ja etääntymistä itsestään ja toisista.

Oletko Instagramissa? Jos et, et ole oikeastaan edes olemassa. Kukaan ei mielellään anna puhelinnumeroaan tai sovi tapaamista kahvilaan, kaikki tahtovat lähettää meemejä ja kuvia kikkelistään. Monen nuoren puhe on kuin suoraan somevideoista,katkeamaton stand up-show  tiiviiseen pakettiin puristettuja iskulauseita ja anglismeja. Aina löytyy joku heitto, joku nokkela viittaus populaarikulttuuriin. ”Mutta miltä sinusta tuntuu?”, kysyn nuorelta tyypiltä, joka istuu vastapäätäni. ”En mä tykkää puhua tunteista”, tämä kuiskaa silmät kyyneltyen ja tunnen itseni saman tien tungettelevaksi sadistitädiksi. Hetken hengiteltyään teini alkaa tykittää tuoretta tietoa Yhdysvaltojen poliittisesta tilanteesta, intersektionaalisesta feminismistä ja treenaamisesta. Hän on kadonnut takaisin jonnekin ruudun tuolle puolen, välissämme oleva turvaväli tuntuu loputtomalta tyhjyydeltä.

Korona-aika ruokkii yksinäisyyttä, ja some vuoroin vie lähemmäksi yhteisöä, vuoroin vahvistaa irrallisuutta ja erillisyyttä toisista. Olemme yksin yhdessä. Facebookissa kirjoitellaan seinälle sellaisin sanoin, joita ei ikinä lausuttaisi kasvotusten, ja Twitterin vihamielisessä muutaman merkin kommunikaatiossa kellutaan omassa kuplassa, toisia tuomiten. Lukutaito, konkreettinen sekä lukemansa ymmärtäminen on yhä heikompaa, rivien väliin ei osata katsoa ja kaikesta voi loukkaantua. Satiriilla ei sovi sivaltaa, mutta aikuiset ihmisetkin kokevat korrektiksi kommentoida toisten ulkomuotoa tai elämänkatsomusta suorin sanankääntein. Jokaista vatsamakkaraa, erosurua ja kännitoilailua voidaan vatvoa, mutta kuka kirjoittaisi viestin hyvissä aikeissa, tarkoituksena ilahduttaa ystävää josta ei ole kuulunut aikoihin?  ”Mitä sinulle kuuluu?”, on varsin aliarvostettu kysymys. Niin moni asia vie huomiomme ja kaikesta pitäisi pysyä kärryillä, mutta en voi olla ihmettelemättä, miksi meitä kiinnostaa enemmän loputon hassutteluvideoiden ja pyllykuvien virta kuin  läheistemme oikea elämä?

Viime vuonna tutustuin deittiappiin. Swaippasin ihan ensimmäiseksi oikealle vaarattoman näköisen babyfacen kaverin (vaikka oikeasti tykkään enemmänkin vaarallisen näköisistä) – en tahtonut tulla murhatuksi. ”Minulla on ollut rankka vuosi”, tyyppi totesi, ja jatkoi olevansa hyvä kuuntelemaan myös muiden murheita. Ilahduin, avauduin omistani, ja kas vain, kaveri katosi ekan viestini jälkeen. En ymmärtänyt, ettei sanoilla ole merkitystä, ne ovat vain kirjainjonoja, joilla kurottaa kohti hetkellistä kokemusta siitä, että kelpaa. Tiedän enemmän muiden eksistä kuin muut minusta. En enää mene Tinderiin, herkkis sydän ei kestä sellaista muuttumatta kiveksi. Tuskastun tyhmyydestä, mutta viehättävällä verbaliikallakin voi peittää niin paljon.

Haaveilen siitä, kun aikaa tutustumiseen oli enemmän kuin kaksi kirjoitettua lausetta tai parin viikon tapailu. Muistelen aikoja, kun treffailtiin vaikka puoli vuotta ihanassa epävarmuudessa ja huumassa, ja sitten ehkä yön pikkutunneilla vaellettiin toisen kotiovelle kertomaan, että tykkään. Tässä ajassa on loputtomasti mahdollisuuksia ja juuri siksi niitä on niin kamalan vähän. Ihmissuhteista on tullut kaupankäyntiä: Myy itsesi tehokkaasti tämän hetkiseen tarpeeseen, palaudu taas hetken päästä takaisin rakkauden kierrätyskeskukseen. Kukaan ei kuule, kukaan ei kosketa oikeasti. Osaammeko enää olla läsnä, kun joka hetki kännykkään kilahtaa uusia unelmia ?

Eikö ihminen luonnollisella resoluutiolla enää kelpaa, mietitään mainoksessa. Hyvä kysymys. Kuka muistaa miltä toiset näyttävät maskien alla ihan oikeasti, arpineen ja silmäryppyineen? Alan unohtaa ystävän hymyn, en muista oliko sillä yhdellä tutulla parta, ja käyttikö kollega huulipunaa. Maskikasvojen ohella näen vain somen filtteröityjä kuvia, joissa kaikki näyttävät samalta. Somessa kaikki ovat ikuisesti 23 v, vaikka poltettuja röökejä, ikävuosia, kaksoisleukoja ja elämän kolhuja olisi kymmeniä enemmän. Nätti naama ei ole ikinä ollut ykkösintressini, kaipaan kohtaamisia, mieluummin vaikka brutaaleja tyyppejä kuin sievistelevää kulissielämää.

Tunnen kaipuuta johonkin aitoon, suuntaan median kuvatulvasta maalle, laitan kädet multaan. Hengitän metsää, vaikka allergia muuraa silmäni umpeen. Käytän kolme päivää työhaalaria ja lippistä enkä katso peiliin. Istun saunan hämärissä polvet mustelmilla, upotan itseni jääkylmään puroon. Naapurin setä heilauttaa kättään ja jatkaa pihatöitään, hiukset pystyssä ja maalitahraisissa housuissaan. Elämä kuohuu ympärillä, sulattaa lumen kukkapenkeistä ja valuttaa vettä räystäistä. Kenttä on kadonnut, puhelimessa ei näy yhtään palkkia.

”Sairaanhoitajat keksivät tavan, jolla tehohoidossa makaava koronapotilas saadaan tuntemaan olonsa rakastetuksi”, sanotaan uutisissa; ”Potilaan käteen kiinnitetään lämmin kumihanska.”. Apua, läimäiskää minua ennemmin kumihanskalla naamaan, jotta tunnen olevani elossa! En keksi ihan heti surullisempaa keinoa kosketuksen kaipuuseen kuin irtonainen sininen käsi kädessäni. Jos vierähtää vielä vuosia, että ihmisten kokemus kosketuksesta on pelkkä kumihanskan hipaisu, saa tämä sukupolvikokemus aika peruuttamatonta vahinkoa aikaan. Haaveilen halauksesta, herkistyn kun kaveri on kattanut pöydän kahdelle ja kertoo miettineensä miten jaksan. Skippaan siivouksen ja soitan äidille, kirjoitan viestin vaikka en saisikaan vastausta. Käyn koronatestissä ja kutsun kummipojan käymään.

Vaikka verkossa on paljon hyvää ja parhaimmillaan jopa korvaamatonta, pitäkäämme hetken hiljaisuus oikeiden ihmiskontaktien muistolle.

*Otsikko: JVG – Netti ei unohda